Tuöelämässä suomalainen on pinkeä, kovan muotoinen ja helposti ennustettava. Siinä, missä virolainen kollega ryöpsähtää. Ennakoitava, jokseenkin määrämuotoinen kikkare on vaatii hikoiluttavaa työstämistä, kunnes vihdoin pökäle pyrähtää maailmaan.

Toisaalta, tykkäisitkö sen enempää roiskuvasta ripulista, joka saattaa yllättää millä hetkellä hyvänsä tai jättää tulematta? Laadun tasaisuudesta (tummaa, vaaleaa, verestävää, tappavaa) ja ajoituksesta (housuun, lattialle, seinälle, lauteille) puhumattakaan.

Puolen vuoden hiljaselo on saanut sakkausnopeudessa kompuroinnin nopeaan nousukiitoon. Aamuherätys 05:55 ei tuota enää fyysistä tuskaa. Muutaman venyttelykierrähdyksen kautta uskomattomaan auringonpaisteeseen ja raikkaan kevään tuoksuun on lyhyt matka.

Viikko lomaan.

Samaan aikaan lähiöpolitiikan kukkulalla seinäruusut valtaavat elintilaa ajatuksilleen. Asettelu ei saa uusia ulottuvuuksia. Mielipiteet juoksevat laput silmillä.

Ja lomalle.

Lyijykynällä hahmotellun tienpäähän piirretty polku on alkanut. Pakonomaisesti olemassaoloaan itselleen uskotellut kirjoitusalusta on elänyt aikuiselämän yhdessä. Ensin kiivaasti kasvaen. Seuraavaksi agressiivisesti itseään etsien. Vihdoin maturiteetin kauniiseen kukkaan puhjeten. Ja lopulta hämärässä kumaraan hitaasti taipuen.

Yli viiden vuoden aktiivinen blogitaival ei ihmisiän ihmeellisyydessä vertoja vetele, mutta tähdenlentojen teknologiataloudessa lienee saavuttanut pienen miehen ison iän. Teksti ei happamoidu eikä sähkösontikka sammaloidu. Mutta pakko pienet perversiot on itselleen hyväksyä: liuskakaupalla tekstiä tahdittanut tumppu on hidastunut harmaaksi ja hiljaiseksi.

Kuoppamaan kiviä ei näissä talkoissa vielä syrjään silti siirrellä. Matka jos toinenkin on taitettavana. Askel hitaammalla tuotantotahdilla - ei käy kiistäminen.

Reklamaatiokäsittelyiden käsirysyvälttely keskeytyy lempeään esitykseen. Kaksikymmentä naamaa paistaa epätietämättömänä aurinkona. Tässä on potentiaalia - matkasaarnaaja touhottaa. Antamatta ymmärtää, mitä ilmastoinniltaan alimitoitetun tilan hikeen vetävällä eepoksella haluaa antaa. Kello tikittää kohti 45 minuutin päätöslausetta.

Tiukassa tilanteessa karpalo kihoaa korville. Pientä pullapuustia ei ole äiti leiponut tai naapurinyrkkeilijä kaulinut. Kuumottuneet korvat kauhistuvat itse omaa ajatustaan, jonka juoksun epäselkeydestä yleisö oli selvillä ensimmäisestä inahduksesta asti. Mutta jonka epärelevanttiuden ja epäkorrektiuden välillä poukkoilevan luonteen samainen saarnamies ymmärsi viimeisellä minuutilla.

Lopulta kiperä tilanne laantuu epämielyttävästi nytkähteväksi tekonauruksi - miksipä ei, suomalaiseen luonteeseen uppoava perjantaipalkinto kun on valmiiksi makusteltu elämysnautinto lähiötoimiston leipomotoimintaa.

Päivä myyntipresentaation arkea päättyy.

Keskellä kaikkeuden käryä, istuin odottamassa. Hiljaista päivää, jolloin näitä juhlia ei olisi vietetty, jolloin näitä kestejä ei olisi kestitty. Odotin kuuta ja yötöntä päivää, jolloin kokonaisuus olisi kasassa, yhdessä kauniissa paketissa, kaikkien äänestettävänä. Mutta päivää ei tullut. Yö ei vyörynyt, eikä olo kadonnut eksyneestä palkka-autoilijasta metriä pidemmälle.

Siinä hetken syötyäni, hetken pohdittuani, totesin. Ei sen kauniimpaa, kuin karu elämä. Pienessä hetkessä, hetkessä jonoa, hetkessä jonottavaista, vilkasta autoilijaa.