Toisaalta, tykkäisitkö sen enempää roiskuvasta ripulista, joka saattaa yllättää millä hetkellä hyvänsä tai jättää tulematta? Laadun tasaisuudesta (tummaa, vaaleaa, verestävää, tappavaa) ja ajoituksesta (housuun, lattialle, seinälle, lauteille) puhumattakaan.

Viikko lomaan.

Samaan aikaan lähiöpolitiikan kukkulalla seinäruusut valtaavat elintilaa ajatuksilleen. Asettelu ei saa uusia ulottuvuuksia. Mielipiteet juoksevat laput silmillä.

Ja lomalle.

Yli viiden vuoden aktiivinen blogitaival ei ihmisiän ihmeellisyydessä vertoja vetele, mutta tähdenlentojen teknologiataloudessa lienee saavuttanut pienen miehen ison iän. Teksti ei happamoidu eikä sähkösontikka sammaloidu. Mutta pakko pienet perversiot on itselleen hyväksyä: liuskakaupalla tekstiä tahdittanut tumppu on hidastunut harmaaksi ja hiljaiseksi.

Kuoppamaan kiviä ei näissä talkoissa vielä syrjään silti siirrellä. Matka jos toinenkin on taitettavana. Askel hitaammalla tuotantotahdilla - ei käy kiistäminen.

Tiukassa tilanteessa karpalo kihoaa korville. Pientä pullapuustia ei ole äiti leiponut tai naapurinyrkkeilijä kaulinut. Kuumottuneet korvat kauhistuvat itse omaa ajatustaan, jonka juoksun epäselkeydestä yleisö oli selvillä ensimmäisestä inahduksesta asti. Mutta jonka epärelevanttiuden ja epäkorrektiuden välillä poukkoilevan luonteen samainen saarnamies ymmärsi viimeisellä minuutilla.

Lopulta kiperä tilanne laantuu epämielyttävästi nytkähteväksi tekonauruksi - miksipä ei, suomalaiseen luonteeseen uppoava perjantaipalkinto kun on valmiiksi makusteltu elämysnautinto lähiötoimiston leipomotoimintaa.

Päivä myyntipresentaation arkea päättyy.

Siinä hetken syötyäni, hetken pohdittuani, totesin. Ei sen kauniimpaa, kuin karu elämä. Pienessä hetkessä, hetkessä jonoa, hetkessä jonottavaista, vilkasta autoilijaa.

Pieni pyyhältää pysähtymättä. Lahje - ja leikkipuiston hiekkalaatikko jättävät parketille rahisevan muiston. Aiemmin päivällä koju kojulta valikoidut vuodenajan vihreät odottavat tiskipöydällä harjan heilahdusta. Syksyisestä ja tuulisesta taivaasta pilkahtava aurinko kuitenkin pinnoittaa olohuoneen ikkunan hohtavaan hehkuun. Nouvelle cuisine saa odottaa hetken. Oman hiekkalaatikon hiekkalinnoja ei olla vielä tänään tallattu.

Venähtänyt viikko ei vaadi erikoisuuksia. Pohjattomat uuden oppimisen hetket laittavat aikuisen ylimalkaisen ja kokonaisuuden kuvan kokoisen kapasiteetin toisenlaiseen todellisuuteen, jossa jokainen pieni pala esittää omaa operettiaan. Hatarapohjainen todellisuus, jossa tajunta ei käsittele yksinkertaisia asioita - objekti liikkuu, kun siihen koskee - on näkymätön pala uomaan uponnutta aikuisuutta ja kyseenalaistamisen katoamista.

Hetkiä myöhemmin ajatustasolla päiviä viimeistelty kokonaisuus täräyttää pannulta täyslaidellisen, joka saisi parvekkeen alla norkoilevan kojootinkin kuolaamaan. Korkkiruuvin kiertyessä kiero ajatus kolahtaa takaoikealta ohi. Vaatimattomuutta. Tähtiä. Ja tunteita. Keittiö ei ole kodin sydän, mutta moni kielinautintoja kokeileva vierittäisi karvaisen kyyneleen, jos keskivertoa uljaampi ravintola kohoaisi kotia korkeammalle.

Juonimatka ylämäkeä pieneen kylään ei osoittaudu punotun suunnitelman vahvuiseksi. Lapsi ei nukahda autoon. Korttelin kokoinen paikkakunta avautuu kuitenkin keitaaksi keskellä runsasta kasvillisuutta.

Silmien hieraisu ei riitä paljastamaan aivosolujen toimintakuntoa, kun oven takaa paljastuvat iäkkäämpi ranskalainen rouva pitämässä putiikkia, botoksilla ja silikonilla muovailtu ex-pornotähteä muistuttava italialainen wannabe-miljonääri sekä harvahiuksinen, mutta sievällä pensselissä piirretty new yorkilainen dekkaristi hermolepuutuksella seuranaan huppariin pukeutunut kääpiövillakoira. Kun sisään soppaan astelee saksalainen turisti mursuviiksissä, paikalta puuttuvat enää nahkahousut, torvisoittokunta ja vanhempien saunan ikkunalle unohtunut pinkki ja hötkyvä jättiläisdildo.

Vaikka matkaa ei tehtäisi käsikranaatti kädessä, saattavat roiskeet muuttua mutakylvyksi tapahtumapaikan laidoilla. Itse aitiossa voi aistia todellista toiminnan tunnelmaa, mutta posliinille pääsyä voi katsoa kahdesta kulmasta. Toisia helpottaa, toisia heikottaa.

Mutta mitä tapahtui pienessä putiikissa?

Väänsikö rouva tortun lattialla, suliko suivaantunut botox-hymy tuikkiville nappisilmille, iloitsiko hermomatkaaja iloista jälleennäkemistä käytetyksi luulemansa jättiläisdildon kanssa, vai vetikö germaani nahkaa aurinkovoidellulle nahalle? Sitä ei edes Nikke Knatterton voi tietää.

Hitaasti hikisen auringon alla lompsahtelevat askeleet kaikuvat läpi pitkän kadun. Kahvila toisensa jälkeen on köyttänyt omaisuutensa ja salvannut ovensa. Vesipullo ei ole tyhjä, mutta matka jatkuu vasta täydellä vatsalla.

Jostain kantautuu huuto. Ja toinen. Nopea käännös pienemmille kujille ja yksittäinen mekkala muuttuu mutkien takana tasaiseksi puheensorinaksi. Päätöksestä ei ole matkaa kehäpäätelmään. Jotain täältä varmasti saa.

Ensimmäisten askelten alla lattia ei narise, mutta tulokkaiden askeleet raikuvat läpi meluisan miesjoukon. Kanta-asiakas kerrallaan, yksi toisensa jälkeen jää tuijottamaan tiskin ja oven välille jähmettynyttä ilmestystä. Iäkkäiden herrasmiesten korttipeli keskeytyy, algerialaisten jalkapallo-ottelu pyörii televisiossa ilman seuraavia silmäpareja. Hetki on hämmentävä. Paikassa, johon et kuuluisi, mutta tilanteessa, josta et halua lähteä pois.

Käsi liukuu elokuvamaisen sujuvasti aurinkolasien sangalle. Todellisuudessa eläimellisesti töksähtelevä liike hapuilee auringon häikäisyltä suojaavat hiotut lasielementit taskun pohjalle. Syötävää saa, mutta listaa ei ole. Pane con prosciotto cotto e formaggio, e una piccola birra kutisee kieleltä ääniaalloiksi helpoiten.

Pienessä kaupungissa, pienissä piireissä. Ulkopuolisena ihastus on vain pinnallista.

80-vuotiaan näkököinen viisikymppinen ei ymmärrä suhteettomuutta pohtiessaan, miten 28-vuotias voi näyttää teini-ikäiseltä. Tarot-kortti ei kertonut totuutta, mutta rypytetty ja roiskeella rusketettu keski-ikäinen halusi näyttää nuorelta, vain pysyäkseen ignoranttina lähestyvälle kuoppamaan pysyväispysäköintipaikalle.

“Jos lokit munivat ja syntyvät rannikolla…”

Lukuisat hikikarpalot pirskahtelevat nahkean ihon ja ilmankosteudessa kylpevän paidan välitilaan. Maltillista, mutta kiihtyvää vauhtia tipahtavat jääpalat loiskauttavat negronia yli laidan. Sierain värähtää. On aika aperitivon.

“…päätyvätkö vanhat kaatopaikalle ruokailemaan?”