Aamun pieni piristys ei ollut Jukka Pojasta Twisted Sister’in vaihtunut musiikki. Ei, vaan metrovaunuun paukannut kahvinmyyjä. Vaikka käteistä ei ollut mukana reppukahvin testaamiseen, viesti on selvä ja suunta oikea: julkisen liikenteen kanssamatkustajien apeuteen iloinen kahvineiti voisi toimia kevättäkin paremmin.

Mutta lopulta ajatuksissa aamu-unisena, ensimmäisenä toimistolla kahvinkeitossa. Helatorstain jälkeisen perjantaina keskiviikkoinen kahvi hohkasi vielä lämpimänä termospullossa.

Viimeisten vuosien blogihiljaisuus ja sosiaalisen median epäsosialisoiva vaikutus hivelee piikkiruoskana jalkapohjia. Propellipäinen puuhaaminen on vaihtunut bisneksen pyörittämiseen. Yölampun polttimo siirtynyt kapalon kylkeen. Näppäimistö kosketusnäyttöön.

Pieni maailma pyörii. Ja kertaalleen viikon kalenteri viilataan kuntoon, kuin mikään ei olisi muuttunut.

Toisaalta, tykkäisitkö sen enempää roiskuvasta ripulista, joka saattaa yllättää millä hetkellä hyvänsä tai jättää tulematta? Laadun tasaisuudesta (tummaa, vaaleaa, verestävää, tappavaa) ja ajoituksesta (housuun, lattialle, seinälle, lauteille) puhumattakaan.

Viikko lomaan.

Samaan aikaan lähiöpolitiikan kukkulalla seinäruusut valtaavat elintilaa ajatuksilleen. Asettelu ei saa uusia ulottuvuuksia. Mielipiteet juoksevat laput silmillä.

Ja lomalle.

Yli viiden vuoden aktiivinen blogitaival ei ihmisiän ihmeellisyydessä vertoja vetele, mutta tähdenlentojen teknologiataloudessa lienee saavuttanut pienen miehen ison iän. Teksti ei happamoidu eikä sähkösontikka sammaloidu. Mutta pakko pienet perversiot on itselleen hyväksyä: liuskakaupalla tekstiä tahdittanut tumppu on hidastunut harmaaksi ja hiljaiseksi.

Kuoppamaan kiviä ei näissä talkoissa vielä syrjään silti siirrellä. Matka jos toinenkin on taitettavana. Askel hitaammalla tuotantotahdilla - ei käy kiistäminen.

Tiukassa tilanteessa karpalo kihoaa korville. Pientä pullapuustia ei ole äiti leiponut tai naapurinyrkkeilijä kaulinut. Kuumottuneet korvat kauhistuvat itse omaa ajatustaan, jonka juoksun epäselkeydestä yleisö oli selvillä ensimmäisestä inahduksesta asti. Mutta jonka epärelevanttiuden ja epäkorrektiuden välillä poukkoilevan luonteen samainen saarnamies ymmärsi viimeisellä minuutilla.

Lopulta kiperä tilanne laantuu epämielyttävästi nytkähteväksi tekonauruksi - miksipä ei, suomalaiseen luonteeseen uppoava perjantaipalkinto kun on valmiiksi makusteltu elämysnautinto lähiötoimiston leipomotoimintaa.

Päivä myyntipresentaation arkea päättyy.

Siinä hetken syötyäni, hetken pohdittuani, totesin. Ei sen kauniimpaa, kuin karu elämä. Pienessä hetkessä, hetkessä jonoa, hetkessä jonottavaista, vilkasta autoilijaa.

Pieni pyyhältää pysähtymättä. Lahje - ja leikkipuiston hiekkalaatikko jättävät parketille rahisevan muiston. Aiemmin päivällä koju kojulta valikoidut vuodenajan vihreät odottavat tiskipöydällä harjan heilahdusta. Syksyisestä ja tuulisesta taivaasta pilkahtava aurinko kuitenkin pinnoittaa olohuoneen ikkunan hohtavaan hehkuun. Nouvelle cuisine saa odottaa hetken. Oman hiekkalaatikon hiekkalinnoja ei olla vielä tänään tallattu.

Venähtänyt viikko ei vaadi erikoisuuksia. Pohjattomat uuden oppimisen hetket laittavat aikuisen ylimalkaisen ja kokonaisuuden kuvan kokoisen kapasiteetin toisenlaiseen todellisuuteen, jossa jokainen pieni pala esittää omaa operettiaan. Hatarapohjainen todellisuus, jossa tajunta ei käsittele yksinkertaisia asioita - objekti liikkuu, kun siihen koskee - on näkymätön pala uomaan uponnutta aikuisuutta ja kyseenalaistamisen katoamista.

Hetkiä myöhemmin ajatustasolla päiviä viimeistelty kokonaisuus täräyttää pannulta täyslaidellisen, joka saisi parvekkeen alla norkoilevan kojootinkin kuolaamaan. Korkkiruuvin kiertyessä kiero ajatus kolahtaa takaoikealta ohi. Vaatimattomuutta. Tähtiä. Ja tunteita. Keittiö ei ole kodin sydän, mutta moni kielinautintoja kokeileva vierittäisi karvaisen kyyneleen, jos keskivertoa uljaampi ravintola kohoaisi kotia korkeammalle.