– Mun homma on sellainen, että tyrkkään tavaran putkeen ja teen sellaista edestakaista liikettä. Toisinaan pesässä on isompi lasti, ja se pitää tyhjentää etukäteen. Kyllä ne röörit puhdistuu, vaikka välillä joutuukin nylkyttämään niin, että hiki puskee pintaan. Illalla kuitenkin on väsynyt, kun duuni on niin paikkoja puuduttavaa.

– Kuulostaa kimurantilta, mutta minun hommassani sitä joutuukin jyystämään. Joudun alituiseen etsimään neitseellisiä alustoja, vaikka vanhoja koloja piisaisi enemmänkin. Kun oikea kohta on löytynyt, survaisen sisään. Tuore tavara on tiukempaa, eikä putken upottaminen syvyyksiin ole aina niin helppoa, toinen puisteli.
– Toisaalta, kun riittävästi siihen hankalaan ja tiukkaan paikkaan on vängennyt, kiitos tulee lopulta, kun kärki kostuu esiinroiskuvasta tavarasta, hän kuitenkin jatkoi.

Nuohooja ja öljynporauslautan syväporaaja päättivät kahvikeskustelunsa uupuneeseen kädenpuristukseen.

Päiväkotikeskustelun imitaatioon osallistui epämääräinen määrä väsyneitä ja lopen turhautuneita ammattilaisia.

Aika on loppumassa. Kuuden ja puolen kuukauden kiintymisen päätepiste häämöttää. Kasvanut tukka tai ajamaton parta aiheuttavat mielipahaa enää muutamissa. Ilmasto on pehmentynyt eikä juttujakaan ole enää tarjolla entiseen tahtiin. Porukan ensimmäinen katosi siviilin syövereihin tänää. Muut lähetevät torstaina. Minä kituutan vielä kaksi viikkoa. Tekemistä ei ole, pelleilyä ei voi lopettaa, aikaa ei voi lyhentää.

* * *

Ulkoilin eilen neljällä paikkakunnalla. Kiemurtelin ikkunoista sisään, rapistunut sementti raapi kengänpohjia. Kapea valokiila näytti tietä sokkeloihin. Kaksi entistä kasarmia, entinen aliupseerikoulu ja mielisairaala. Ei ehkä samaan aikaan samana laitoksena, mutta mielenkiintoinen jatkumo. Miksei niitä voisikin yhdistää.

Hiljaisissa taloissa ei ollut elämää. Paikat oli hajotettu, ne harvat mielenkiintoiset yksityiskohdat kadoksissa. Lehtijutusta tulee hyvä. Omiin kuviini en ollut tyytyväinen. Nyt on kuitenkaan liian myöhäistä murehtia. Viimeinen vierailu katoaviin kohteisiin oli eilen. Kertalaakilla kunnolla - tulevaisuudessa ehkä paremmalla kuvakädellä.

Sitkeästä väsymyksestä ja eilisistä seikkailuista huolimatta perjantain alkuillan pikapyrähdys lähiön kaduille oli miellyttävä. Kypsän omenan tuoksuinen ympäristö kiilsi kostean, mustan asfaltin voimalla. Keltaiset ja punertavat lehdet ympäröivät katuja. Hiljalleen syttyneet katuvalot loivat tunnelmaa, joka muistutti lapsuuden ajan syksyistä. Koulu oli alkanut, loppusyksyn iltojen viileys kääntyi kodin lämpöön - ja uunista nostetun omenapiirakan tuoksuun.

Tänään saimme kuulla yhdeltä esimiehistämme, että totaalikieltäytyminen on sama asia, kuin huumeiden käyttäminen. Vielä kaksiviikkoa edustamassani valtion mediassa ei tosin saa kirjoittaa sanaakaan ensinmainitusta. Jäimme miettimään, mikä näitä kahta “samaa” asiaa oikeasti yhdistää.

Tuntien aivoriihen jälkeen päädyimme yksinkertaiseen tulokseen. Usein huumeiden käyttöön liitetään riippuvuus. Totaalikieltäytymisessä tätä ei voi nähdä. Pikemminkin päinvastoin: yksilö pyrkii nimenomaa olemaan riippumaton - valtiosta. Molemmat ovat kuitenkin vapaaehtoisia. Toinen aiheuttaa välillistä haittaa yhteiskunnalle, toinen on yksilön yksityinen mielipide. Molemmista saa silti rikostuomion, usein ehdottoman.

* * *

Tulevan lehden kaksi juttua kutistui yhdeksi. Nurkka -mielipide delegoitiin upseerille ja herrasmiehelle. Maakuntajoukot on tärkeämpi aihe kuin varusmiesten taloudellinen toimeentulo. Tai siis säälittävä elämä - toimeentulosta ei voi puhua, koska sitä ei ole. Lohdutuksena tarjottiin rauhoittavia lääkkeitä sekä nimimerkillistä mielipidetekstiä. Jälkimmäistä kuulemma saatetaan “muokata lehdelle sopivampaan tyyliin”.

Hyvää syntymäpäivää Mami! Tiedän, pääsi unohtumaan aamulla.

Melankolinen ja pulskan piereskelevä päivä on puskenut aivosolut väsymykseen. Tekemättömyydellänsäkään kruunatut tunnit valuivat tyhjyyteen - toistamiseen. Mielipahaa ei nostanut kiista ympäristökainalon sanavalinnoista. Sensuuriin on tottunut – sensuuria käsittelevää artikkelianikin kun kaunisteltiin.

Metafora väsyneestä japanilaisesta puski silmille. Viimesyksyisten, yhdentoistatunnin torstaiden jälkeen kotimatkalla korviin vellonut Portishead soi taustalla. Kauppalehden DigiVip-liitteen tummansynkeä kansikuva Meilahden sairaalasta ei voinut vähempää muistuttaa elektroniikkasykkeen synnyinsijoista.

* * *

Väsyneenä ikuiseen ruikuttamiseen ja raunioilla riehumiseen olin valmis luovuttamaan. Itseään rakastavan isänmaan ystävien argumentit asevelvollisuusarmeijasta saattoivat sittenkin olla perusteltuja.

Toisaalla kyti silti rovion alku. Mitkä olivatkaan perusteet? Missä oli kiihkoton ja asiantunteva keskustelu? Ehkä halusinkin pysyä riiviönä. En ehkä välitäkään kommenttieni lapsellisuudesta. Ja jos muut leikkivät lampaita, pitäähän maisemaan mahduttaa pörröturkkien kylkiä potkiva kauhukakara. Mistä määkinä muuten lähtisi?

* * *

Matkalla toimituksesta metroasemalle viritän iPodin korville. Oranssi muovimetro ei ole täynnä, mutta ilta alkaa hämärtyä. 11 tuntia - sivistävää koulutusta tai valtion palkatonta palvelusta. Kumman sinä antaisit lapsellesi lahjaksi?

Keskustelu asevelvollisuusarmeijasta on nostanut tappuranpiikkiset puheet myös valtion medioihin. Sivusta on mielenkiintoista seurata, miten muutamat ruoskakontrollissa pyörivät sähköiset viestimet suitsivat vauhtia propagandakoneiston äänitorvesta.
– Asevelvollisuus on hyvä juttu, luuserit menevät sivariin, tuntuu olevan jokaisen liean päähän kytkeytyvän tuutin pääsanoma.
Erikoista sinänsä, journalistiseen etiikkaan kuulunee myös vastapuolen äänen esille nostaminen. Nyt kuitenkin vastapelaajat on haudattu syvälle päiväkotien hiekkalaatikkoihin.

* * *

Kaikesta kohusta ja sivarin lyhentämisestä huolimatta kansa ei vieläkään taida tajuta oikeaa tilaansa. Yli 65-vuotta vanhoissa sotamuistoissa rypeminen tuntuu olevan vielä niin arvokasta, että harva uskaltaa myöntää asevelvollisuudesta kieltäytymisen olevan mielipidevankeutta. Vai miten olisi, eikö jokainen työtön joka kieltäytyy säkkihommista pitäisi työntää kaltereiden taakse miettimään hyödyttömyyttään? Tai ehkäpä jokainen välivuotta viettävä tyttö voisi viettää vuoden rangaistusleirillä - jahkailu ja päämäärättömyys kun eivät valtion verokassaa hyödytä.

Saattaa olla asioiden kadottamista oikeasta kontekstistä, jos kansantaloudelle hyödyttömiä ihmisiä arvottaisiin Sörkkaan lusimaan tai Suomenlinnan tiiliä hammasharjalla jynssäämään. Käytännössä juuri näin kuitenkin toimitaan – vai miksi pitäisi niitä piikkilanka-aitoja kutsua, joiden taakse teljetään vuosittain 20 000–30 000 poikaa tekemään juuri sitä mitä ei pitäisi – olemaan tuottamattomia.

Ehkäpä opiskeluajan lyhentämisen sijasta olisi syytä käyttää maanpuolustamiseen tuhlattu aika opiskeluun tai työntekoon. Tai vaikka lomailuun. Vähintään olisi syytä miettiä, onko maanpuolustus vain kasa vanhoja tapoja, joiden muutosvastaisuudella suojellaan 10 000 työttömyyskortistoon kelpaavan upseerin virkaa.

* * *

Kävi huudossa miten tahansa, järjestelmä muuttuu ennemmin tai myöhemmin.
– Muutospaine on liian kova. Nykyinen järjestelmä ei tule kestämään, erään ministeriön viestintäjohtaja tokaisi keväisessä saunaillassa.
Neljällä edessä olevalla hyväntekeväisyystyöviikolla voin enää olla tyytyväinen. Myös tulevaisuuteen – suuret ja jähmeät ikäluokat ovat katoava luonnonvara niin työmarkkinoilla kuin myös parlamentissa.