Kirpeä greippi pistelee taas aamua. Radio Helsingin omaperäisyys on vaihtunut GrooveFM:n letkeämpään JazzAamuun. Vien tavallisen lasin takaisin keittiöön. Otan tilalle konjakkilasin. Pyörittelen greippimehua pohjalla, avaan blogin. Ilman syytä sekä käsittämättömänä turhuutena ihastun lasin muodon ja samean mehun värin yhdistelmään. Epäterveellinen tonnikalakolmio katoaa nopeasti. Aamiainen unohtui kiireessä. Nälkäisenä hotkaisen rasvaisen köntin kitaani. Hyvitykseksi lupaan tänään ajatella ihmisiä.

Mikko (34), Estrid (1) ja Frida (29) juxtapousaavat Neitsytpolulla. Normaali perhe erottuu massasta. Samoin 25-vuotias Marjo, jonka poikaystävä valitsi tämän vaatteet, ehkä myös aatteet. Monet pitävät suomalaisia tylsinä ja syyspilven harmaina, miltei ukkoskuuroina. Stereotypiat eivät lilluttele vesisängyn kiinteällä patjalla, mutta jotain niiden taustalta silti on löydyttävä. Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen valokuvausharrastus kuitenkin todistaa epäilyt turhiksi. Vesipatja vuotaa tyhjiin viimeistään parivaljakon hel-looks.com -projektia kahlatessa. Mistä nämä sadat suomalaiset saavat inspiraationsa pukeutumiseen? Aidosti meikäläisiin tuotteisiin lyötävästä Joutsenesta vai Kinnusen hassuttelevista vihannesmainoksista?

Yhtä kaikki. Suomen katumuodille omistautunut, japanilaista Street-kulttilehteä plagioiva julkaisu näyttää komean puolensa. Nahkasaappaisiin, farkkuhaalariin ja nahkarotsiin sonnustautunut Jani (28) muistuttaa minua toimituksen visuaaliselle osastolle tiensä löytäneestä Z-lehden numerosta. Monimuotoisuus on kaunista - vaatetettuna ainakin. Mistä silti johtuu, että meidän härmäläinen poika sähähtää kyykäärmeenä karkuun vahingossa koskettaessaan seksuaalisen vähemmistöryhmän äänitorveen? Savolainenkin myhäilee etäisenä halutessaan pysyä erossa poikkeavasta. Lehdessä on kuitenkin mielenkiintoinen artikkeli Suomalaisten ja ulkomaalaisten parisuhteista. Minun sormia tseta ei syövytä.

Palataan kuitenkin perusteisiin. Mikä saakaan Jokisen ja Karjalaisen toksikoimaan elämän värikkyyttä kameransa eteen?
– Because we want to encourage people to dress individually and create their own styles, he vastaavat.
Pitäisikö meidänkin uhrata hieman aikaa pukeutumiselle… vai leimattaisiinko meidät pohjoisessa vähemmistöön?

Päivät matelevat ennen loppumistaan. Pöydän tyhjentäminen enteilee lopun alkua ja silmujen puhkeamista kukkaan. Vaikka allergiat kuinka jylläisivät, kukinta saattaa toisinaan olla erittäin odotettua. 7 vuorokautta, ja viimeinen yö - koskaan - Santahaminassa on alkamassa.

Laivan irtautuessa rannasta monet katselevat haikeina taakseen. Niin useimmiten minäkin. Lievä kutina takalistossani kertoo kuitenkin karua totuutta, miten joitain asioita ei yksinkertaisesti jää kaipaamaan. 7 kuukauden hyväntekeväisyystyörupeama on ollut iso kasa oppimista, miellyttävää kirjailua, puhelimessa lörpöttelyä sekä rakasta matkailua.

Paratiisisaaren portit sulkeutuvat takanani, eikä paluuta alueelle onneksi ole. Tai ehkä vielä joskus uuden harrastukseni parissa, mikä ei kaikista ennakkoarvailuista huolimatta ole vapaaehtoinen maanpuolustus. Roope “Rööri” Ruotsalainen kiittää ja kumartaa viikon kuluttua. Ja kuten Panu Karhunen aamutelevisiossa tänään totesi, toiselle kumartaminen on toiselle pyllistämistä.

“Kansalaiset seuraavat kiinnostuneina, uskaltavatko kansan valitut kysyä Politskovskajan murhasta konkreettisesti Putinilta, joka tulee Suomeen parin viikon päästä. Vai jääkö kaikki taas ympäripyöreäksi hymistelyksi, kuten tapana taas on öljyrikkaan Venäjän kanssa seurustellessa?” kääntäjä ja Pen:in puheenjohtaja Jukka Mallinen kirjoittaa maanantaiaamun Helsingin Sanomissa.

Samaan aikaan, kun sananvapauden ja demokratian perusteita heilutetaan, keskustellaan sisäsuomessa nuorison häätämisestä kaduilta klassisella musiikilla. Kymmeniä vuosia jatkunut piina aikaansa kuluttavien nuorten aiheuttamista ongelmista on saanut kiinteistöjen haltijat toimimaan. Ehkä tulevien massakuluttajien ajaminen pois ainoasta ilmaisesta paikasta - kadulta - onkin vain lisävauhdin suitsemista turhan kuluttamisen oravanpyörään. Starbucksin kaltaisille hengailupaikoille voisi olla lisää tilausta, mutta onko silti eettisesti oikein pitää kotia ainoana ilmaisena paikkana tappaa matelevia sekunteja? Heikoimman lenkin voikin lakaista hiljaisuudessa maton alle muistamatta, kuka äänestää vaaleissa oikeudellaan tai ruokakaupassa jaloillaan 8 vuoden kuluttua.

Yhteiskuntarakennne vaatii omat ongelmansa eri tasoilla. Valitettavasti kaikille asioille ei riitä kiinnostuneita. Ja liian monesti tärkeimmistä vaietaan vaivautuneena. Ehkä eläkeikää lähentelevien politiikkojen intressit ovat muuttuneet hippihiusten värittämästä barrikadien ajasta. Kaikkea ei pitäisi silti niellä hyvien taloussuhteiden verukkeellakaan. Ehkä minunkin olisi aika sulkea suuni, ja keskittyä valtion orjalliseen palvelemiseen.

Onko aamuisin aikaa yhteiskunnallisille keskusteluille? Ennen työskentelypäivän märehtimisen alkua ajatus on virkeä, eikä viha ole sumentanut solukkoa. Harmaasta hanasta valutettua aamukahvia tuoksutellessa sormet tahriintuvat uunituoreen croisantin rasvaan sekä vastapainettun Helsingin Sanomien musteeseen. Kitkerä greippimehu kirvelee huulilla.

Miellyttävässä varusmiespalveluksessa pyöriskellessä mieleen väkisinkin pakottautuu pieni ovela ajatus. Euroopan miltei viimeistä asevelvollisuusarmeijaa perustellaan toisenlaisilla puolustustarpeilla muihin Euroopan maihin verrattuna. Kyllä, me kaikki, sinä ja minä olemme kuulleet tämän perustelun satoja kertoja. Hetkellisesti tunnen itseni tyhmäksi. Eikö terrorismi olekaan maailman suurin uhka? Mikä meistä tekee muuta Eurooppaa erilaisemman? Onko Ylivieska potentiaalisempi pommituskohde kuin Lontoo?

Muuttuneista uhista huolimatta naapureiden merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Vihainen isäntä on puskenut moneen maalaistaloon haulikko kädessä kammariin kadonnutta piikaa noutamaan. Ehkä okulaarit pitäisikin kohdistaa rajoille. Jospa hurjistunut hurri säntää mätine silakkoineen maatamme valtaamaan. Tai miksei Norja, meiltä kun öljyäkin löytyy. Valttikortti saattaa löytyä myös Venäjältä. Vai oliko se sittenkin kummituksena liehuva Neuvostoliitto? Pahoittelen tietämättömyyttäni, mutta puolustusorganisaatiossa, jonka internetsuodin estää Googlesta “war” hakusanalla hakemisen, en voi tietoa tarkastaa.

Olisikin mukava tietää - kerrankin rehellisesti - onko uhka todellinen, vai leikimmekö sotaa, jottei luurangot kolisi kaapissa. Asevelvollisuusarmeijasta ei terroristeja ainakaan ole pysäyttämään.

* * *

Sateinen harmaus jatkuu ennallaan. Toimistokerrostalon punainen peltikatto ei kiillä pisaroista tänä aamuna, vaikka Radio Helsingin aamu manaileekin minulle miellyttävää syksyistä tunnelmaa. Puraisen pienoisen haavan huuleeni. Greippimehun kierre alkaa alusta.

“Pitkittyneet opiskeluajat ovat suomalaisen korkeakoulutuksen heikkous, huomautetaan tuoreessa OECD:n arviointiraportissa.” (Helsingin Sanomat, hs.fi 3.10.2006 12:07)

En voi puhua muiden puolesta, mutta omat opintoni ovat viivästyneet vuodella, koska en aluksi päässyt opiskelemaan. Toinen viiväystysvuosi tuli palkintona, koska en päässyt suorittamaan varusmiespalvelusta haluamanani ajankohtaja. Nyt olen onnellisesti valmistunut kandiksi, mutta pääsen aloittamaan maisteriopinnot 2-3 kuukautta myöhässä pitkittyneen varusmiespalveluksen takia.

Niin kauan, kuin pojat eivät pääse halutessaan suoraan lukiosta kesän saapumiserään “liiallisen tungoksen” takia, on täysin turha syyttää pelkästään opiskelijoita opintojen venymisestä. Siihen en osaa ottaa kantaan, hyödyttäisikö yhteiskuntaa oikeasti nopeammin valmistuminen. Ehkäpä, mutta henkilökohtaisesti olisin mielelläni jo nyt valmistunut maisteriksi.

Ehkäpä ongelma on syvemmällä, eikä välttämättä OECD:n ehdotus lainapohjaisesta opintotuesta tule nopeuttamaan valmistumista. Miksi valmistuisinkaan nopeasti? Jos valtio tuhlailee törkeästi kyselemättä minun aikaa, miksen saisi nauttia erittäin miellyttävästä opiskeluajasta niin pitkään, kuin nautinnonhaluista sieluani huvittaa? Ja törsätä valtion rahoja. Teidän rahoja.