Helsingin Sanomien keskustelupalstalla käydään mielenkiintoista argumentointia Huhtiniemen joukkohaudoista. On säväyttävän järkyttävää todeta, miten useat pitävät huhutun salaisen sotaoikeuden kuolemantuomioita oikeutettuna ja tapauksen kaivelua turhana resurssien haaskauksena. Olen aina allekirjoittanut tulevaisuuteen päin katsomisen kultaisemmaksi tieksi, mutta murha rikoksena ei silti vanhene.

Veikkaisin, ettei puolustusvoimat ota kantaa joukkomurhaan. Upseerit väittävät itseään herrasmiehiksi, mutta missä on selkäranka, kun teoista pitäisi vastata? Vaikka syyllinen olisikin jo kuopattu, pitäisi herrasmiehen kärsiä rangaistuksensa vaikka punaisena leimana kivessä.

Mielenkiintoista myös sinänsä, että marssilauluistakin legendaaristen taattojen uhrautumista pitäisi kunnioittaa, mutta rikoksista vaietaan yksimielisesti. Toisaalta, mitä voi siirappiselta valtiolta odottaa? Lisää peittelyä vai epäonnistunutta suhteutusta malliin: aseen latoon piilottajat tuomitaan, murhaajia hyssytellään.

Asiaa voi myös katsoa kolmannesta näkövinkkelistä, kuten äitini ehdotti. Antaa metsäsuomalaisten tapella keskenään. Ketä kiinnostaa, penniäkään kun ei ole tässä läävässä kiinni.

* * *

Toivottavasti seitsemän kuukauden kakun lusineen Santahamina-kategorian kirjoitukseni ovat aiheuttaneet mahdollisimman paljon mielipahaa vähäisten lukijoiden nenäkarvoissa. Toivon näin avoimin sydämmin, sillä
– Armeijan ei ole tarkoitus, eikä se saa olla mukavaa, upseeristo on minulle jyrähdellyt.
Ehkä on, ehkä ei. Nautin silti. Kiitos.

Väliaikaisella työpöydälläni on kaksi muovipussia. Keltainen Hullujen päivien mainos imee sisäänsä vaatteeni. Apteekkarimalli kantaa kenkiäni. Lopun alun tunnelma ei valloita puhdasta työpistettä. Pahaa kahvia ei tule ikävä. Kerran viikossa nautittavaa parsanyyttiä kuitenkin.

Jörn Donner ei kulunut loppuun. Kuolemankuvat kiehtovat, kirja ei erityisemmin. Jos jotain olisin tehnyt, se olisi ollut potretti Jörkasta. Olisin halunnut kysyä, kuinka nuori on vanha? Vai kuvitteleeko vanha olevansa nuori tajunnan taannuttua vanhuuteen? Kuinka vähän on paljon? Saako kahvin pinnalla kellua harmaita hippuja?

Mäiskyttelen uuninhaaleaa parsanyyttiä suussani. Miellyttävä maku tuntuu nenässä. Demand safety – naapurin ikkuna huutaa. Allekirjoitan.

En voi olla rakastamatta kirpeää greippimehua aamuisin.

Tuleekohan puluille kylmä talvella? Kuinka nopeasti katukivet kuluvat kävelystä? Mitä tapahtuu, kun istuu ja odottaa riittävän kauan? Pysähtyykö aika?
– Tämä paikka on sellainen elämän pysäyttäjä, väsähtänyt varusmies toteaa viereisestä työpisteestä.
Pysähtynyt ei ole oikea sana kuvailemaan kuivakan kirpeää, mutta lähestyvän poislähdön hellyyttämää ja naaman virneeseen saattavaa ilmapiiriä toimituksessa. Ilmapiiri on seisahtunut - uinahtanut edelliselle vuosituhannelle. Mitään ei tapahdu. Torstaina ilmestyvän lehden voi pääpiirteissään lukea edellisen vuoden lehdet kansien väliin niputtavasta kokoomateoksesta. Toimitus vaihtuu, jutut ei. Mitähän oli lehteä perustettaessa 60-luvulla? Löysikö rauhan ja rakastelun ilosanoma värikkäine kukkineen myös mustavalkoisen printin sekaan?

En valita. Minulla on mukavaa, muttei mitään sanottavaa. Jörn Donner ja Kuolemankuvia viihdyttää minua iltapäivän.

Käytin aikaa tehokkaasti. Aloitin koulutehtävät jo ennen koulun alkamista lukemalla ennakkotehtävänä Amélie Nothombin omaan elämään perustuvan kirjan Nöyrin palvelijanne (Fear and trembling). Muutaman tunnin mielenkiintoiseen rypistykseen uppoutuneena sivut soljuivat nopeaan. Belgialaisen tytön työkokemukset Japanissa loivat lukuisia kulttuurillia yhtymäkohtia japanilaisen työelämäkäyttäytymisen sekä suomalaisen varusmieskoulutuksen välille.

Pelkkä kuri, kurjimus ja kuuliaisuus vastaansanomattomuudestakaan puhumatta ei pelkästään hiljentänyt. Vielä vuosi sitten pidin äärimmäisen pienä todennäköisyytenä, mutta silti mahdollisena, että voisin työskennellä Japanissa. Mieli muuttui kuukausien aikana, mutta pieni kiinnostus nosti päätään shokeeraavaa kirjaa lukiessa. En välttämättä voisi suodattaa ahdistunutta työympäristöä, mutta jotain kiehtovaa siitä silti löytyi… Tuskin cross-cultural management -kurssi kertoo enemmän kuin todellisuutta peilaava tarina, mutta antaa varmasti monia aiheita ajatuksille.

Omaa kulttuuriaan henkii myös vielä kahden yön ajan edustamani laitos. Musertunut palvelustoverini tuli kertomaan sensorin tiukoista otteista luomisen vapauden kyltymättömälle kannattajalle.
“Kun käsittellään suuria joukkoja, niin kuin armeijassa, on mahdotonta ottaa yksilöä huomioon. Se on kasvualusta mielenterveysongelmille, (ohjaaja Timo) Koivusalo toteaa.”
Viuh viuh, sottaava punakynä survaisi sapelina jo taitettua elokuva-arvostelua.

* * *

Viimeinen viikonloppuvapaa. Viimeinen perjantai, jolloin tyhjennän työpöytäni - vaikkei tyhjennettävää muutamaan viikkoon ole ollutkaan. Seitsemän kuukautta puurtamista takana, eilen viimeinen viimeistelty juttu kasassa. Mieli ei ole sekuntiakaan haikea. Pari tekstiä olisin paremmin voinut kirjoittaa, mutta ehkäpä kohtuullinen suoritus on kohtuullinen vaatimus vapaaehtoistyöstä.

Olen iloinen. Palautin juuri suurimman osan puolustusvoimien omistamista, minun käytössä olleista tavaroista. Keskiviikkona myllyyn tipahtaa viimeisetkin vaatteet. Aamumetro Paratiisisaarelta keskustaan paljasti kuitenkin karun totuuden. Valtakunnassa ei asiat ole aivan kuten kuuluisi.

Ensimmäinen - ja ehkä vakavin: hedelmöityshoidot. En osaa henkilökohtaisesti ottaa kantaa siihen, pitäisikö yksinäisten naisten ja lesboparien lapsettomuushoidot sallia. Minut silti pakotettiin osalliseksi keskustelua. “Suomi ei tarvitse enää isättömiä ongelmalapsia!” julisti Jeesuksen nimissä lakia tyrmäävä mielenosoituskatras. Uskomaton ja täysin abstrakti sekopäisyys sai mieleni lähentelemään höyrystymistä. Minkälainen päiviräsästelijä kehtaa avoimesti väittää isättömien lasten olevan ongelmalapsia? Miltä mahtoi kiltistä isättömästä pikkupojasta tuntua, joka ajoi 42 bussissa valtavan plakaatin ohitse? Niin kauan, kuin kansantarustojen lumoissa elävät saavat julkisesti esittää noinkin törkeitä loukkauksia, on mielestäni jokainen poltettu kirkko oikeutettu piristys hämärtyvässä syysillassa.

Eilen kulttuuriministeri ilmoitti, ettei opintorahaa nostettaisi. En voinut olla kiusaamatta mörköjä. Kertokaa tyhmälle, miksi työttömyyspäivärahalla rikastuu reilu 700 euroa kuussa, kun opintotuella kärvistellään noin 440 eurolla? Voisinko ilmoittautua työttömäksi ja jatkaa opiskeluja? Kumpi maksaa tulevaisuudessa enemmän veroja, minä vai keski-iän ylittänyt työtön? En halua dissata työttömiä, mutta oikeudenmukaisuuden linssi on sumentunut jossain muualla kuin minun okulaareissani.

Jottei maanisdepressiivisyys angsteineen nouse liikaa pintaan, olisi ehkä syytä muistaa Ruotsin mahtavaa ministerisotkua. En tiedä minkälaisesta moraalikäsityksestä edelliset hohtavat, mutta televisiolupien maksamatta jättäminen oli kyllä mahtava läppä. Nauroin katketakseni. Kerrankin jollain on munaa tehdä asiat oikein. Selittelyt ovatkin sitten asia erikseen…