Asioita joita jään kaipaamaan. Koivuvihdan tuoksu, löylyn lämmin tulvahdus, kiukaan sihinä. Hiljaisuus, laiturin hentoinen liplatus. Rento kesäilta mökillä hyvin ystävien tai perheen kanssa. Kotipiha. Se, jonka ympäristössä olen 23 vuotta kasvanut. Naapuripihalta kuuluva iloinen nauru. Lähialueen ystävät. Nuoruus. Se, jonka vietin yhdestä maailman täydellisimmistä paikoista. Se, josta voi useasti muuttaa pois, mutta jonne tulee aina palaamaan.

Syysillan saapuessa hämäryys valtaa maan. Jään kaipaamaan sadepisaroiden kimallusta märällä asfaltilla. Kovia tuulenpuuskia. Ensimmäisiä pakkasöitä, huurteisia aamuja. Pystyynjäätyneitä loppukesän viimeisiä kukkasia. Enää unelmoin niistä jouluista, joita vietin perheeni kanssa. Lämpimästä tunnelmasta sekä notkuvasta ruokapöydästä. Iloisista lahjojen antamisen hetkistä. Ja ne keskitalven räiskyvät pakkaset, korkeat nietokset. Enää unelmoin niistä hallaöistä, jolloin pakkanen pisteli sormiani.

Kaipaan surun tukahduttamaa tuskaa, ilon kyyneleitä. Parhaita hetkiä rakkaani seurassa. Niitä satoja sunnuntai iltoja, maanantai aamuja, jolloin lähdin kohti tuntematonta. Pois rakkaani luota, ylvääseen yksinäisyyteen. Kohti toista kotiani, Mikkeliä, jota vielä kaipaan. Ja sitä kaupunkia, lumen ja jään keskellä. Virtaavaa jokea, kevään tuoksua.

En kuitenkaan pakkaa enää elämääni matkalaukkuun. Kohta lähden matkaan katsomatta taakseni. Hylkään kuin kuihtuneen ruusun, jonka myöhemmin poimin taas polulta, kun tiemme kohtaavat.

Vaudin kiihtyessä ilmaa kertyy enemmän siipien alle. Muutamassa sekunnissa hujahtavat kaksi kilometriä eivät tunnu riittävän. Vastatuuli lisää nostetta. Täydessä lastissa nousevan MD-11 lentokoneen renkaat irtoavat maasta. Pieni hetki ja kolahdus. Laskutelineet on vedetty sisään. Vauhti kiihtyy. Aika hidastuu.

Pilvien yläpuolella on aina aurinkoista. Myös sateella. 53 päivää ja muutama tunti.

Kaatosade pieksee vaatteni läpimäräksi. Kylmä tuuli puhaltaa kostealle iholle. Mieleni on vallannut syksy. Haluan jäämerelle. Idea pyöri päässäni jo alkukesästä, mutta yllättäen se tyrmättiin täysin järjettömänä.

Elämän pienissä hetkissä ei kuitenkaan tarvitse olla mitään järkeä. Tunteet johdattavat uusiin paikkoihin, järki ainoastaan mielenvankilaan. Haluan kävellä talvella jäätyneellä asfaltilla paljain jaloin, vaikka paleltuisin. Haluan uhmata olemassa olevia sääntöjä, näyttää itsestään selvät asiat keinotekoisiksi. Muuttaa asioita. Haluan vain istua ja kuunnella puron vuolasta virtaa, katsella leijailevia lehtiä ja muuttuvaa maisemaa. Tunnen itseni kotoisaksi kaikkialla, vaikka luonteeni onkin vaeltaja. Kohta lähden. Syksy on tullut. Nuuska Muikkusen pitää pakata laukku. Talvi tulee Muumilaaksoon. Onneksi pääsen jäämerelle. Isompi seikkailu saa odottaa vielä hetken.

Istuin laskevan auringon lämmössä. Tumma, kivilaattainen terassi lämmitti jalkojeni alla. Iholla kirveli vielä keskipäivän polttava kuumuus. Hämärtyvä taivas sai luonnon näyttämään satumaalta, terassin valkoisten rappausten muistuttaessa Etelä-Eurooppalaisesta rakennusperinteestä. Kuulin heinäsirkkojen sirityksen. Kumosin lasillisen vilvoittavaa, kylmää sangriaa antiikin aikojen kunniaksi. Vaikka ajatusmatkakin tuhansien vuosien taakse tuntui pääsemättömän pitkältä, uhrasin muutaman ajatuksen heidän muistolleen. Sille, miten he ovat meidän nykyaikaista maailmaamme laittaneet alulle. Iltakasteen tuoksu toi nurmelta ja pensaikosta täydellisen sykäyksen pienelle hetkelleni hiljaisen terassin katveeseen. Oli poikkeuksellisen lämmin ilta.

Mieli ehti nopeasti katoamaan todellisuudesta, kun ympäröivä elämä vei ajan- ja paikantajuni toiseen atmosfääriin. Olin mökillä.

+30 celcius grader. Iltapäivän polttava aurinko kärventää nahkaa Tervasaaren kummulla. Kylmä kalja virtaa, olo on raukea. Kesän toistaiseksi kuumimman päivän on kruunannut lepohetki hyvässä seurassa pitkän työpäivän jälkeen. Maailma tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin, kunnes paikalle tipahtaa pitkäpartainen, epäsiisti ja kaikinpuolin epämääräisen näköinen hipin ja kadunojasta nostetun juopon risteytys. Kummajaisen ikää on lähes mahdoton arvioida. Suuremmalla kummastuksella käymme ihmettelemään hänen ammattiaan nyörin asettelijana. Henkilökohtaisesti luulin saaneeni auringonpistoksen, kun tämä juoppolallia muistuttava henkilö virittää punaista nailon narua puusta puuhun rajaten ison alueen. Juuri sen alueen jossa me ja muut auringonpalvojat olemme.

Hämmästyksemme katoaa nopeasti. Tervasaaren kesäteatteri alkaa.

Kolme pannua etanoita kiitos! Kyllä, valkosipuli, aurajuusto ja vuohenjuusto. Ja laitetaan vielä olutta juomaksi. Parasta, mitä Kolme Kruunua tarjoaa. Kovaa vauhtia katoavat etanat saavat aina parhaat filosofiset ruokakeskustelut aikaiseksi: yllättäen pohdimme, minkälaiseksi lihaksi etana lasketaan. Monen maailmaa kyseinen kysymys tuskin kiusaa, mutta miten suhtautuisi etanoihin henkilö, joka ei syö punaista- tai kananlihaa? Kumpaakaan edellämainituista kuin ei kalaakaan etanat ole, kasviksia tuskin myöskään. Minkäs teet, tiukka dilemma. Onni teki autuaaksi ja pääsimme sopuratkaisuun. Etana on mustaa lihaa. Piste.

Heräsin yöllä hikisenä ilman peittoa, täysin virkeänä päivän koitoksiin. Liekö johtunut etanoista vai simasta, mutta olin nukahtanut välittömästi 21:15 hampaat pestyäni. Herätessäni maailma oli outo paikka. Olin täysin varma, että jotain oli unohtunut. Mietittyäni useamman hetken, en edelleenkään löytänyt menetettyä elämystä. Sen sijaan olin tullut entistä varmemmaksi, että kuudes aistini oli herättänyt minut. Jotain ikävää oli tapahtunut. Mieleen ei tullut ketään tuttua joka olisi voinut loukkaantua tai vammaantua, saati että olisi viihdyttänyt yöllisiä pohdintojani kuolemallaan. Ei. Kuudes aistini ei voinut pettää. Olin täysin varma.

Näin jälkikäteen tajusin, että liiallinen aurinko saattoi sittenkin vaikuttaa.
Tai sitten ei.
Mutta ajoittain, kaipaan edelleen Mikkeliin.