Pienenä kompensaationa totaalisen jäätyneelle Jäämerenmatkalle tuli pidennetyn viikonlopun visiitti parhaan kaverini, rakkaan yhtiökumppanini sekä hänen viehkeän vaimonsa luokse Tukholman kauniiseen ja kukoistavaan kaupunkiin. Varsin mielenkiintoinen menolento FlyMellä oudoksuttavan huonoa Englantia puhuvan ruotsalaisen miehistön seurassa meni varsin nopeasti (kuka idiootti laittaa lentoyhtiönsä nimeksi “lennä minulla/-a what ever”? Lov3:n uusi nimi voisikin olla LoveMe.. tai miksei samantien MakeLoveW/Me, hähää).

Täydellinen sää toivotti tervetulleeksi Tukholmaan. Ja terassille. Målarstranding maalauksellisen kaunis terde tarjosi kevyen alun Tukholman visiitille, vaikka vapautuvaa pöytyy joutuikin hetkisen odottamaan.

Isäntäväen siirtyessä perjantaiaamuna suorittamaan pakollisia velvotteitaan työn merkeissä, lähdin itsenäisesti pienelle kävelyretkelle kohti keskustaa ja Gamla Stadia. Puolentunnin matka venähti puoleentoista, kun vaelsin käteisautomaatilta toiselle jokaisen kertoessa karua viestiä: “Stängt”. Hetkisen ajan epäilin mahtavan ruotsinkielentaitoni pettäneen. Voisiko stängt tarkoittaa vaikka ’syötä kortti sisään magneettiraita oikealle alareunaan kääntäen’. Ei. Homma ei toimi näin. Ruotsissakaan. Muutamat perinteiset kaupungin helmet, siis ei ne neitokaiset vaan putiikit, tuli kierrettyä ammattitaitoisen oppaan seurassa. Kiitos vaan. Matkalla nautiskelemaan kotikeittiön ihanista antimista pysähdyimme jo legendaariseksi käyneeseen Muffin Bakeryyn, maailman parhaiden muffinssien syntysijoille (Jonnan suklaamuffinsseja ei lasketa mukaan). Mukaan lähti mansikka-juustokakku-muffinssit myöhempää picnic-käyttöä varten. Elämä on täydellistä.

Perjantai-ilta tarjosi mahtavan pussikalja elämyksen elokuvan siivitellessä suhteellisen siveää tunnelmaa. Porukkaa oli kuin festareilla konsanaan. Paitsi että kaikki kököttivät hiljaa nurmikolla täydenkuun valossa. Stockholm Filmfestivalin puistoesitys oli käynnissä. Valkokankaalla pyöri Casablanca. Puistoelokuvakokemus oli varsin mielenkiintoinen myös käytönnönjärjestelyiltään. Ensimmäisen kelan loppuessa järjestettiin pienimuotoinen arvonta, ihan kun kukaan ei olisi halunnut jatkaa mustavalkoisen klassikon katsomista. No, elämä ei kuitenkaan töksähtele pikkuasioista. Paitsi kun toisen kelan loputtua - elävää kuvaa olisi ollut jäljellä alle puolituntia - järjestäjä kuuluttelee mikkiin, että unohti viimeisen kelan festivaalitoimistoonsa. Ja jos puistoyleisö viitsisi odotella 15 minuuttia, niin olisi oikein hienoa. Liekö sitten syynä paikallinen työskentele käytöntö vai mikä, mutta tuo pienehkö tempaus sai kosten nurmikon säestämänä meidän lisäksemme ison porukan katoamaan paikalta. Ikävää.

Lauantaiaamu valkeni tuolle viikonlopulle tavanomaiseen tapaan aurinkoisena ja erittäin lämpöisenä. Matka Södermalmille alkoi. Aluksi ‘Street’, idyllinen rantakatu täynnä kojuja, ihmisiä ja hyvää fiilistä. Sisätiloissa semi-tasokasta livemusaa. Sieltä SoFon putiikkeihin, joista tällä kertaa ei kummempia jäänyt matkaan - mitä nyt nähtiin second hand -liikkeessä ehkä maailman mielenkiintoisin tuote: autenttinen 60-luvun hiustenkuivaaja, jossa tunget päähäsi letkun päässä olevan pussin, laitat vyölle roikkumaan itse laitteen ja eikun töpseli seinään. Masiina hurisee, hiukset kuivuu, ja mikä parasta - kädet vapaana! Voit laittaa vaikka ruokaa tai siivota KOKO talon. Tämä mahtava tuote kyseisestä kaupasta, vain 350 kr.

Hieman myöhemmin mahat täyttyivät taivaallisella ruoalla Italialaisessa Primossa. Talon haloilla lämpiävä pizzauuni paistoi elämäni parhaan pizzan, sisältäen mm. puhvelinmaito-mozzarellaa, kirsikkatomaatteja, vihreää pestoa sekä jättikatkarapuja. Suosittelisin kovin kovasti tämän ketjun Suomeen tuomista. Sivulauseessa tosin todettakoot, ettei juntti-härmäläiset hyvän safkan päälle mitään tajuaisi, kyllä perluskooni oli siinä oikeassa.

Seitsemän tunnin shoppailukierroksen (aka kävelyn) päätteeksi kiirehdimme vielä NK:lle takkia hakemaan, kun matkelle sattui Göteborg. Ei, emme kävelleet Etelä-Ruotsiin, vaan kyseisen kaupungin mukaan nimetty vuosisatoja sitten seilannut kauppalaiva on uskaliaiden puuseppien toimesta uudelleenrakennettu. Laiva oli kieltämättä upea ilmestys, itse tosin miettisin kahdesti ennen kuin lähtisin Kaakkois-Aasian maihin tuolla puisella purkilla purjehtimaan. Kolmemastoisen Göteborgin matka Singaporeen(?) alkoi eilen sunnuntaina.

Mahtava viikonloppu sai hieman asiallisemman päätöksen Swedish Maritime Museumissa, Estonia näyttelyssä. Suhteellisen suppeasti, mutta karmaisevan todentuntuisesti näyttely kertoi niiden päälle 700 ihmisen viimeisestä risteilystä. Ehdottomasti paras ‘vetonaula’ oli meripelastuskeskuksen taltioima radiokeskustelu Estonian sekä Silja Europen kapteeneiden kesken roro-aluksen viimeisten 20 minuutin aikana. Viimeisiä sanoja kapteeni ei ehtinyt jättää ennen yhteyden mykistymistä, ainoastaan antaa hätäisesti pimeässä ilman teknisiä apuvälineitä lasketut koordinaatit. Rauha heidän sieluilleen. Näyttelyä suosittelen kaikille kynnelle kykeneville.

Viimeiset hetket menivätkin sitten lentoasemalla, sekä varsin mielenkiintoisessa BlueOnen potkuriturbiini koneessa 46 muun matkustajan kanssa. Tasaista kyytiä pienestä koosta huolimatta, tosin Tepon fraasia lainatakseni, sämpylä muistutti lähinnä tissiä: kumista ja nahkeaa mitättömällä sisällöllä.

(Tepon korjaus: Se sämpylä muistuttaa nimenomaan sellaista tissiä, joka ajan ja maan vetovoiman ansiosta on jo hieman muotoansa menettänyt ja nesteiltään haihtunut vanha nahkapussi.
Tietenkään kaikki tissit eivät ole kuin Blue1:in sämpylät!! )

Loppu hyvin, kaikki hyvin, sanotaan. Minulla ainakin oli kivaa kokoajan, super-isot kiitokset Tepolle ja Katjalle! Niin, ja aurinkoiselle säälle myös.

O-Week 12 päivää, TJ 34. Raikkaan tuoksuisina, aurinkoisina loppukesän aamuina tulee haikea olo. Kaipaa takaisin Mikkeliin. Vanhoihin fiiliksiin, hengailemaan koululle, kiireiseen orientation weekkiin, jonka järjestämiseen osallistuminen oli ehkä yksi kaikista niistä hienoimmista asioista lyhyen elämäni aikana.

Nyt lähellä lähtöä seuraavaan tuntemattomaan, haluaisin vielä päästä hetkeksi takaisin niihin hetkiin, joita ystävieni kanssa tuolla toisella paikkakunnalla vietin. Ne useat tuhannet valokuvat tietokoneeni kovalevyllä eivät kerro totuutta siitä ajasta, jolloin kaikki kaipasivat takaisin Helsinkiin. Ei. Ne tuovat mieleen kaikki parhaat hetket, ne miljoonat syyt, miksi tuo kahden vuoden mittainen toisenlainen jakso elämässämme tuntui niin hienolta. Haluaisin vielä kerran olla orientation weekillä mukana, kerran vielä kokea sen innostuksen ja hämmästyksen, jolla maailman silloin vielä näki.

Niinä hetkinä, jolloin ympäröivä todellisuus unohtuu ja mennyt Mikkeli palaa mielikuviin kirkkaana aurinkona, unohtaa tulevat seikkailut. Niillä ei ole enää merkitystä, kunhan saisi vain hetken vielä tuntea sen aidon fiiliksen.

Mutta vaikka aurinko ei tänää mene pilven taakse, lähden silti Japaniin.

Pieni innostuksen poikanen alkaa taas nousta, kun Vilma ja Timur ovat avanneet omat bloginsa. Ei tosin sillä, että kumpainenkaan ei ole vielä Suomen maaperältä poistunut. Vaikka Vilman päivittäisissä laskelmissa TJ 41 kuulostaa vielä täysin utopistiselta haaveelta, se tulee todennäköisesti juosemaan kuten urhea maajoukkueemme stadikalle polvet vedessä ja korvat kurassa. Asiasta pääsee usein apinoihin. Ajattelinkin kertoa teille hieman ennakkotietoja vaihdostani, siitä kun näyttää tulleen varsinainen buumi myös kahden muun rannalla ruikuttajan kesken.

Tokiohan on tunnetusti varsin vaatimattoman kokoinen sekä etenkin vaatimattoman hintainen pieni kyläpahanen keskellä vuoristoista temppelimaisemaa. Kyseinen kylä sisältää useamman keskustan ja mitä suurimmaksi onneksemme - siis minun ja karvaisen ystäväni Sherpan - Sophia University sijaitsee heti seuraavalla metroasemalla suurimmasta keskustasta Shinjukusta. Koska onni ei olisi meitä enempää voinut suosia, olemme löytäneet varsin kohtuu hintaiset asunnot edellämainitsemani Shinjukun toiselta puolen. Paikallisten keskuudessa tuo kaunis alue, nimeltään Koenji, tunnetaan “Tokion Beverly Hillssinä”. Vaatimattomia kun olemme, päätimme hankkia yksiöt molemmille. Käytännössä yksiö tuskin tosin tulee takaamaan yöllistä rauhaani, sillä kaverini tukinsahaaja kuorsaa vain 0.5mm paksuisen paperiseinän takana.

Koulusta varsinaisesti ei ole muuta tietoa kuin varsin hyvin organisoidut haku- ja ilmoittaumismenettelyt. Kurssit ja etenkin poissaolosäännöt yms ovat hieman hämärän peitossa. Pientä helmeä olisi ehkä silti odoteltavissa, Sophia University sattuu nimittäin olemaan yksityinen yliopisto. Suurempi helmikin saattaisi olla luvassa. Reilun viikon kuluttua Seouliin matkustava Juha on bongannut paikallisten matkatoimistojen järjestämiä Pohjois-Korean reissuja. Tähtäimessä olisikin kaunis kumarrus Kim Jong Illin satametrisen patsaan juurella.

Sääolosuhteiltaan varsin suosiollinen Tokio on muiden metropolien tavoin näkemistä täynnä. Kartta friikkinä olenkin hankkinut jo kaupunkiin soveltuvan kartan: ainoastaan 500 sivuinen opus sisältää Tokion tärkeimmät alueet. Mittakaava saattaa tosin aluksi hieman hämätä. Sentti tuolla tuskaisen paksulla opuksella vastaa noin paria kilometriä luonnossa. Omaa jännitystä sekä etenkin vieraiden helppoa perille löytämistä lisää perinteinen Japanilainen tapa jättää kadut nimeämättä. Kortteleilla on kyllä numerot, samoin taloilla. Kumpikaan tosin ei noudata länsimaista logiikkaa. Numerot kasvavat talojen rakennusajankohdan mukaan. Ajoittain itämainen ajatusmaailma ei avaudu edes paikallisille. Parasta on käyttää taksikuskien parasta kaveria, kompassia. Jos jotakuta vielä kiehtoo ajatus nähdä nousevan auringon maa, tervetuloa! Osoitteeni löytyy contacts napin alta.

Matkaan on kuintenkin vielä aikaa. Valmistelut ovat silti miltei valmiit, viisumi vielä tosin hakematta. Pientä perehdytystä paikallisiin saamme sitten saapuessamme Tokioon. Itse emme pääse jäätä murtamaan, sillä etujoukkonamme lähtee Jyväskylän kauppiksen hallituksen Marjut, Nipponin maan kieltä nähtävästi varsin hyvin taitavana. Uusia ystäviä uudelta mantereeltakin on jo kertynyt kavereiden välityksellä. Eräs yhdysvaltalais-japanilainen, kuulemma söötti ja herttainen poika on kysellyt minun yhteystietoja. Haluaa kuulemma tutustuttaa tuohon ah, niin ihanaan kaupunkiin. Tiedä sitten miksi. Kohta sen näkee.

Kuitenkin tällä välin, nautitaan Suomen sateesta ja Joelin jorinoista!

Eilen illalla vajosin henkiseen koomaan. Ajatus pysähtyi, palautuakseen takaisin turhautuneisuutena, väsymyksenä ja masennuksena. En löytänyt enää omaa päämäärääni. Mieleeni oli palannut vanha keskustelu, joka joskus olin kuullut.

Esi-isämme aikoinaan unelmoivat vapaasta ja itsenäisestä maasta. He taistelivat palavasti itsenäisyyden puolesta, uhmaten milloin suurta äiti Venäjää, milloin kuninkaallisten Ruotsia. Isovanhempamme uhrasivat nuoruutensa puolustaessaan maamme rajoja, monet kohtalokkain seurauksin. Heidän työnsä oli silloin vasta alussa, kun he päämäärätietoisesti sinnittelivät läpi jälleenrakentamisen kivuliaat ajat luoden parempaa tulevaisuutta lapsilleen. Kultainen kuusikymmentäluku, hipit ja vapaus. Se väistämätön aikakauden tuoma muutos, jota vanhempamme olivat edesauttamassa.

Mutta missä me itse olemme kasvaneet? Ajassa ja paikassa, jossa vapautta ja yltäkylläisyyttä ei puutu keneltäkään. Ei ole enää mitään, ketä vastaan taistella tai minkä vuoksi nousta barrikaadeille. Me luomme omat vastustajamme mielikuvituksen kieroista sopukoista. Olemme turtuneet turvallisuuteen ja varakkaaseen vakauteen. Kehtaamme valittaa pienistäkin asioista, vaikka elämämme ei ole yhtään epäkohtaa nähnytkään.

Kuinka moni olisi oikeasti valmis nousemaan barrikaadeille ja kapinoimaan valtaa vastaan? Kuinka moni olisi valmis uhraamaan elämänsä unelmoiden paremmasta huomisesta? Toiset kävivät taistelumme, olemme tyhjiössä. Vailla vastusta, kaivaten kapinaa.

Omaa matkaa odotellessa Suomen maaperä alkaa taas tuntua tylsältä keväisen innostuksen jälkeen. Etenkin, jos vaivautuu vilkaisemaan Joelin edesottamuksia Buenos Airesissa. Jännä, miten pienelle pallolle voi mahtua niin monenlaista. Suolta naamaan manjaana maassa, tai hmm… tokkuraisia torkahteluja Tokion metrossa? Tällä hetkellä aurinko ainakin kelpaisi.

Ensiviikolla kaikki on toisin. Ruotsin ja makron tentit ovat ohi. Toivottavasti läpipäästävillä pisteillä. Yksi iso mutta tosin on. Jäämeren matka saattaa peruuntua. Tajuntaani siirtyi eilen tieto, että pieni matkani rohmuaisi 20 päivän vapaasta ennen Nipponin maalle lähtöä ainakin puolet. Luulen viettäväni tuon vähäisen ajan mielummin perheeni ja tyttöystäväni seurassa. Hyvästi hienot valokuvat. En minä varsinaisesti roadtrippiä, sumuisia vuonoja ja troolarimatkaa kaivannutkaan. Enpä.

Olen käynyt kovaa henkien taistoa tämän blogin ulkoasusta. Olisi vaan niin helppoa valita joku valmis pohja - kuten nyt. Toisaalta, kun valmista ulkoasua on katsellut viikonpäivät, siihen kyllästyy. Pitäisi tehdä oma. Ruotsin tentti tosin puskee päälle, samoin ajamaton nurmikko. Ehkä sitten ensiviikolla.