Pitkään tätä kärvistelyä onkin kestänyt. Enää muutama päivä, ja menomatka Tokioon meneekin mukavasti perhetutun kapteenin kyydissä. Vieläkin, vaikka lähtö on jo ovikelloa soittelemassa, tuntuu oudolta käsittää lähtevänsä kauas ja pidemmäksi aikaa. Vilman pakkaussuunnitteluinnosta hieman viisastuneena ajattelin kuitenkin miettiä mukaani lähtevää omaisuutta. Vaikka tarkoituksena olikin rajata tavaroiden määrä mahdollisimman minimiin, on täysin käsittämätöntä kuinka materialistinen olemukseni veti magneetin lailla puoleensa pitkän listan enemmän ja vähemmän kyseenalaisia esineitä sekä vaatekappaleita. Listan sorvaamisesta ei kuitenkaan olla vielä ryhdytty tositoimiin, kuten rakas Vilma jo teki. Hänen pakkausoperaatiostaan hieman pelästyneenä päätin siirtää tavaroiden esille könyämistä vielä huomiseen. Tuntuu täysin ahdistavalta ajatus ympärillä pyörivistä vaatekappaleista näin koleisena krapulapäivänä. Aikaa joka tapauksessa on ruhtinaalliset kaksi päivää. Tässähän ehtisi vaikka Siperiaan matkustaa. Mutta en kuitenkaan matkusta Siperiaan, enkä Tampereelle. Lähden sohvalle.

Tiistai 06.09.2005

Lisäys listaan asioita joista voin olla äärimmäisen ylpeä. Sain kunnian olla toinen baba ever, joka valloitti ylväät ja miltei ylittämättömät kiinteät Kinkomaan kukkulat. Tiedän, kuulostaa siltä, että olisin käpälöinyt Wilsin rintoja. Tällä kertaa siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan huomattavasti henkevämmästä asiasta: Kinkomaan Keisarikunnassa lisäkseni on visitoinut ainoastaan Meksikon matelija ja uuden kaktusgeneraation kärvistelijä, Rouva Ronski. Iloinen iltapäivämatka Tepon saattelemana Keski-Suomen nummille, sekä siitä edelleen eteenpäin, saatiin alkuun myöhään tiistai aamusta.

Seuraa valloitusohjeita tuleville matkaajille (jos ketään muuta nyt ylipäänsä enää visiitille hyväksytään):
a. Saapuessasi ’nimettömään liikenneympyrään’, kierrä ympyrä kymmenen kertaa vastapäivää ja jatka suoraan.
b. Kinkomaan Keisarikunnassa toisiaan on sairaala
c. Sitä entistä kyläkauppaa joka edeleen näyttää kaupan kaltaiselta ei kannata etsiä. Et löydä kuitenkaan.

Kiitos erittäin erittäin paljon houstauksesta Kinkomaan kuningattarelle Wilskille, oli oikein ihana nähdä vielä ennen vaihtoon lähtöä. Niin, ja se uunituore omenapiirakka oli erittäin erittäin hyvää (vaikka kermaviiliä ei ollutkaan päällykseen ).

Matka jatkui. Pikaetappina tällä matkalla oli Siilinjärvi ja isovanhempieni kesämökki. Iltahämärä alkoi kauniisti laskeutua kun vihdoin aloin saavuttamaan määränpäätäni. Pikainen pyrähdys kylän läpi ja muutamat mutkat tutuilla hiekkateillä. Perillä. Paikka, jossa olen ollut vähintään kerran kesässä, toisen talvella, syntymästäni asti, toivotti tervetulleeksi rauhallisella muuttumattomuudellaan. J.Karjalaisen sanoin, ’on kaikki niin kuin ennenkin’. Metsä ja pensaat taas ehkä hiukan kasvaneet, mutta sama punainen tupa ja perunamaa olivat vielä tallessa. Pimeys oli jo laskeutunut, enkä lähtenyt tarkistamaan puumajani kuntoa, kuten tavallisesti. Viime kesäisen muistikuvan mukaan se on jo hiljalleen lahoamassa. Ei. Niin ei kyllä sopisi käydä. Minun puumajani. Illan pelastukseksi löysin kuitenkin aivan mahtavan yöpaidan. Vilkaiskaa kuvaa, ei liene vaikeuksia päätellä mikä vuosikymmen on kyseessä :). Huomenna lisää.

Keskiviikko 07.09.2005

Oudon paljon asioita ehtii tekemään päivän aikana jos nousee ajoissa. Leikkasin noin 200 metria kuusiaitaa siistimpään kuntoon, vedin veneen vesille pientä ajalua varten vain vetääkseni sen takaisin vinssillä talviteloille. Hiemän saunaa ja keskikaljaa päälle ja päivä maaseudulla oli valmis. Siilinjärven kyläpahasessa en ehtinyt käymään, tosin voisin vaikka laittaa rahani likoon sen puolesta, etten mitään erityistä menettänyt. Fonttanellan kylpylään tuskin yksinään olisin mennyt laskemaan Suomen pisintä vesiliukumäkeä (uteliaille tiedoksi: ne about 100 metriä on ihan tyhjän kanssa).

Lentokone friikkinä suosittelisin möksää kaikille sijaintinsa puolesta. Rissalan sotilaskentän kiitorata on juuri sopivassa linjassa möksän kanssa, jotta pääsee tihrustamaan käsittämättömillä desibeleillä jyliseviä Hornetteja. Normaalimpi kiroaisi paikkavalinnan alhaisimpaan manalaan. Minua lähinnä ketuttaa kaukoputken puute. Ihan kuin ne 500 metrin päästä lentevät koneet ei muuten olisi riittävän lähellä.

Maanpäällä ja maaseudulla ei kuitenkaan tähän hätään tupsahtanut mitään mullistavaa. Elämä jatkaa sitä samaista verkkaista rataa tappiin asti. Tarinaharjun Golffiin en taaskaan ehtinyt. Tahkollakin on monena talvena jäänyt käymättä. Ei mitään yllätyksiä. Huomenna kotiin. Mikkelin kautta. Niin, ja lähtöön enää 307 tuntia.

Torstai 08.09.2005
Kuten monet jo tietävätkin, kotimatkalla mukaan lähti 24 päiväsakkoa sekä kuuden ja puolenviikon ajokielto 47 km/h ylityksestä.

Niinä pieninä hetkinä, jolloin elämä tuntuu kulkevan samaa tylsää rataa päivästä toiseen, vuoden tuskin vaihtuessa tammikuussa, elämän monimuotoisuus pääsee aina yllättämään. Eilinen opastettu (kiitokset Jonnulle!) retki Korkeasaaren häkkieläinten kiehtovaan maailmaan avasi silmäni sekä niskasärystä tokkuraiset aivoni. Hämmästyin suuresti, miten paljon mielihyvää sekä terapeuttista rauhaa pienen, emoaan härnäävän leijonanpennun seuraaminen voi tuottaa. Pitkän “kuvaustauon” takia järkkäri ei tahtonut pysyä käsissä ja kuvasato jäi hieman vaisuksi. Muutamat kuvat, sisältäen ehdottoman lempparini, naamapotretin ’sukulaisestani’ Retusta, laitoin kuitenkin galleriaan.

Tänään on viimeinen työpäivä. Kolme kuukautta ‘oikeita töitä’ on takana. Tuntuu, että olen oppinut paljon sekä päässyt tekemään ‘oikeita’ asioita. Nähnyt ison konsernin toimintaa. Sivussa on tietysti tullut seurattua myös varsin mielenkiintoisia firman sisäisiä muutoksia. Hieman liiotellen: vähän kuin olisi näytelmässä mukana statistina. Viimeiset kolme kuukautta on mennyt todella nopeasti. Iso osa suunnitelmista on jäänyt enemmän tai vähemmän tarkoituksella puolimatkaan, osa toteutunut. Tänään kuitenkin on vielä aurinkoista ja menemme Linnanmäelle. Myöhemmin illalla myös Mikkeliin.

Omenia tippuu puista. Haluaisin laittaa Karjalaisen pitkästä aikaa soimaan. Huomenna on syksy.

www.gallery.ruoto.net tai yksinkertaisemmin klikkaa ‘My Album’ tuosta oikealta linkkilistan hänniltä. Lisäsin Tukholman reissun kuvia, hiukkasen fiilistelyä sekä rutkasti tyhmiä ilmeitä. Tukholma on myös kohta tältä kesää koettu niiltä oikeilla Stokiksen kesäasukeilta. Teppo ja Katja palaavat harmaannihkeään sekä miltei lumiseen Hell-Sin-kiin torstaiaamuna (ups, eiks tätä oiskaan saanu kertoa )

Lähtö lähestyy. Kävin hakemassa viisumia, olin kuullut, että sen saisi odottaessa. Kyllä vaan odottaessa, mutta prosessi on - jos ei nyt mielenkiintoinen - ainakin näkemisen arvoinen.

Soitin summeria alaovella päästäkseni sisälle kerrostaloon. Soitin toista summeria hissin jälkeen päästäkseni konsulaattiin. Kävelin metallinpaljastimen läpi, jotta tanakka suomalainen vartiomies huomaisi minun kulkevan kantamatta erinäisiä metallipötkylöitä tms. Minulle ei ihan heti tosin leikannut, mitä joku jonkin näköisellä väkivaltakojeella voisi tuossa konsulin asioimistilassa tehdä, sillä tiskin ja “asiakkaille” varatun tilan välissä oli panssarilasi ilman yhtään koloa. Tai siis tiskissä oli pieni kolo, vuorollaan vain toiselta puolen auki, sekin mallia josta vain asiakirjat voi survaista sisään. Ääni kulki käytännöllisesti mikrofonin kautta.

Toisella tiskillä oli (Tomaatin kiehtovaa termiä käyttääkseni) Kinkero, Herra Konsulaatti. Ystävällisen näköinen ja alati hymyilevä pieni keski-ikää lähestyvä, kauniisti pyöreähkö mies suolti sanoja vauhdilla, johon edes humalainen Vilma ei kykene. Hetken ehdin pelätä joutuvani asioimaan tämän toisaalta niin charmantin herran kanssa, jonka kielitaito käsittääkseni rajoittui Nipponin maan kieleen sekä varsin nopeaan ja erittäin epäselvästi puhuttuun Englantiin. Pehmeän laskun takaamiseksi viereiselle tiskille ilmeistyi mies, selkeästi Japanilaisen ja Suomalaisen risteytys. Tämä äärimmäisen jäykkä - tosin myös hyvin kohtelias nuorimies ottikin vastaan viisumihakemukseni kaikkine liitteineen. Hän tokaisi, että olen kolmas käsittely jonossa: “Kuten näette, Herra Konsulaatti on erittäin kiireinen. Voisitte noutaa viisumin muutaman tunnin kuluttua”. Mieleni teki sanoa: “Valitettavasti tuo sermi estää näkemästä. Kuulen kyllä varsin hyvin. En tosin jümmarra”. Parhaaksi onnekseni pidin turpani kiinni. Herra Konsulaatti taisi sittenkin ymmärtää Suomea. Hän vilkaisi sermin takaa ja kiljaisi “HAI!” (yksi niistä harvoista termeistä joita ymmärrän, sattuipa sopivasti).

Loppu hyvin kaikki hyvin. Palattuani takaisin viisumin hakuun ja vihdoin saatuani sen, lähdin pois. Taaskin niin oudosti käyttäytyvä sukkasiltaan penkissä istuva vartiomies tokaisi “Olkaa hyvä, ovi on tuossa”. Jaa. Itsehän sitä en nähnytkään .

Olisi varsin kiehtovaa tietää, kuinka hankalia viisumi käytäntöjä muut ovat päässeet kokeilemaan. En siis sillä meinaa, että omani olisi mitenkään hankala. Sääntöjen tiukkuus tuli tosin hieman yllätyksenä. En esimerkiksi voi poistua maasta kerran Japaniin saavuttua ilman viisumin mitätöitymistä. Jos halajan matkoille - mikä ei liene yllätys kenellekään - Muukalaisvirastossa vierailu odottaa. Samoin rekisteröityminen Tokion kaupungintalolla, ellen ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen halua saada “illegal alien” statusta. Meriitti tosin sekin.

Ruotsin matka laannutti hieman matkustusviettiä, joka tosin alkaa taas hiljalleen puskea pintaan. Rinkkaa ei tosin vielä ole syytä pakata, ainakin mikäli Wilskin TJ laskuri pitää paikkaansa. Väliin taitaa ehtiä vielä matkata Mikkeliin, muuan muassa o-weekin jälkiliukkaille. Sitten pikku koukkauksen kautta Siilinjärvelle isovanhempien mökille. Niin, ja tietysti risteilylle vielä Tukholmaan fiilistelemään viilenevän syksyn satoa ja kuluneen kesän hekumaa. Se sitten siitä. Kirpeät syysilmat taitavat jäädä tänä vuonna kokematta. Toivottavasti kestän tuon kauhean menetyksen.