Tate Modern on eilisen juttu. Vaikka nykypäivä on kiitänyt ohi teollistumista seuranneista taidekausista, on valtavassa turbiinihallissa silti jotain pysähdyttävää. Taide ei ole vain kielletty koskemasta seinäroikutusluomuksia. Pikemminkin Picasso jää huomaamatta teollisuuden kivihiilenkatkuisilta seiniltä, joiden sekunteja vangitsevaa arkkitehtuuria valtavat rullaportaat korostavat.

Vaikka Nikolai Troshin USSR in Construction saa provokaatiota räiskyvän propagandarakkaan silmän pysähtymään, museon taide ei ole elämys. Todellinen taide ovat ne tuhannet käytävillä tungeksivat ihmiset. Tiukan todellisuuden taiteen ruumiillistuma asuu meidän jokaisen garderobessa.

Pienet ajankuvat eivät katoa mielestä. Lontoo ei ole muuttunut viidessä vuodessa. En ainakaan savusumun läpi kirkastuneelta auringolta muutosta näe.

Hidas, yksinäinen lounas maistuu. Luomuhampurilainen heiluu huulilla, tätä tosin ei virvoita ateriaan sisältynyt punaviini. Cokis kelpaa kernaasti. Hiljainen hetki on paikallaan. Teoria poukkoilee mielessä, kunnes jalostuu paperilla ensi vuoden seminaariohjelmaksi. Ehkä yksin kannattaisi lounastaa useammin.