Pieni päivä pienen kanssa. Toinen hetki torilla.

Pieni pyyhältää pysähtymättä. Lahje - ja leikkipuiston hiekkalaatikko jättävät parketille rahisevan muiston. Aiemmin päivällä koju kojulta valikoidut vuodenajan vihreät odottavat tiskipöydällä harjan heilahdusta. Syksyisestä ja tuulisesta taivaasta pilkahtava aurinko kuitenkin pinnoittaa olohuoneen ikkunan hohtavaan hehkuun. Nouvelle cuisine saa odottaa hetken. Oman hiekkalaatikon hiekkalinnoja ei olla vielä tänään tallattu.

Venähtänyt viikko ei vaadi erikoisuuksia. Pohjattomat uuden oppimisen hetket laittavat aikuisen ylimalkaisen ja kokonaisuuden kuvan kokoisen kapasiteetin toisenlaiseen todellisuuteen, jossa jokainen pieni pala esittää omaa operettiaan. Hatarapohjainen todellisuus, jossa tajunta ei käsittele yksinkertaisia asioita - objekti liikkuu, kun siihen koskee - on näkymätön pala uomaan uponnutta aikuisuutta ja kyseenalaistamisen katoamista.

Hetkiä myöhemmin ajatustasolla päiviä viimeistelty kokonaisuus täräyttää pannulta täyslaidellisen, joka saisi parvekkeen alla norkoilevan kojootinkin kuolaamaan. Korkkiruuvin kiertyessä kiero ajatus kolahtaa takaoikealta ohi. Vaatimattomuutta. Tähtiä. Ja tunteita. Keittiö ei ole kodin sydän, mutta moni kielinautintoja kokeileva vierittäisi karvaisen kyyneleen, jos keskivertoa uljaampi ravintola kohoaisi kotia korkeammalle.

Yöhön hiipiessä ei ole yksinäistä hetkeä. Ei palavaa kiihkoa, polttopullon leimua. On elollisia olentoja, heristeleviä herättimiä. Ja yksi, kotiinpaluun kultainen kesyttäjä.

“Nuoret ovat lokkeja.”

80-vuotiaan näkököinen viisikymppinen ei ymmärrä suhteettomuutta pohtiessaan, miten 28-vuotias voi näyttää teini-ikäiseltä. Tarot-kortti ei kertonut totuutta, mutta rypytetty ja roiskeella rusketettu keski-ikäinen halusi näyttää nuorelta, vain pysyäkseen ignoranttina lähestyvälle kuoppamaan pysyväispysäköintipaikalle.

“Jos lokit munivat ja syntyvät rannikolla…”

Lukuisat hikikarpalot pirskahtelevat nahkean ihon ja ilmankosteudessa kylpevän paidan välitilaan. Maltillista, mutta kiihtyvää vauhtia tipahtavat jääpalat loiskauttavat negronia yli laidan. Sierain värähtää. On aika aperitivon.

“…päätyvätkö vanhat kaatopaikalle ruokailemaan?”

Hellekilvoittelun innoittama kansa punertaa. Niska, nenä ja käsivarret. Jokainen osa perusteellisesti, eri perusteella.

Elämän tähtihetkien virvoittama todellisuus palautuu päivästä toiseen alitajunnasta tietoisuuteen. Päivä ei seuraa toista. Tuntien rykelmät noudattavat satunnaisotannan sinfoniaa. Aika kuluu todellisuudessa, jossa tylsistyminen on epätietoisuudesta ahdistuvien ammattisairaus. Täydellisen elämän salaisuus on yksinkertainen: leikkaa poninhäntä pois puutarhasaksilla.

On päiviä, jolloin ei tiedä mistä aloittaa. Ja on päiviä, jolloin savotta on hoidettu ennen kuin vesuri on löytynyt liiteristä. Kotimaan matkailusta unelmoivana päätin suunnata suunnitelmat ulkomaille.

Päätösprosessin liukasteet olivat jääneet hankkimatta, kun ensimmäinen utopia kohtasi ajatusvirheen. Kolme viikkoa vai kaksi viikkoa? Pohjoiseen vai etelään? Kaupunkiin vai maaseudulle? Kesäkuussa vai syyskussa?

Liikekannallepanon kannalta olennaiset attribuutit taipuilevat kuin Bilbaon Guggenheim-museon titaanista valettu seinä. Maailma on kompleksi, mutta liiketoimintastrategiat tuntuvat höyhenen keveiltä päätöksiltä tasapainoisen kesäloman alkumetrien ajatuksiin verrattuna.