Kirjoitin torstaina Luovat-blogiin blogijournalismista. Kuuna nousevaksi ilmiöksi näyttää myös muodostuvan corporate-blogit, sekä “firman” kirjailemina malleina että kaikkien vapaasti perustettavina pohjina. Täydellinen webbipalvelu integroi firman esitesivun toivottavine toiminnallisuuksineen blogeihin ja muihin vuorovaikutteisiin härpäkkeisiin. Suomi-navan ympärillä liikkeelle onkin jo lähdetty. Vaikka esimerkkiä otetaankin suoraan Fader-lehdestä, on hyvä, että kotoinen Imagekin on huomannut maailman kehittyvän. Siinä missä Hesarin ja Ylen osittain kuuluukin mediataloaseman säilyttääkseen jaella kuivahkoita uutisia, ilmaisu ei kuitenkaan enää ole lehtiläisten yksinoikeus. Uutta suuntaa kaivattaisiin laajemmalle; metsäfirmoista puolijohdetehtailijoihin.

Mediateollisuuden ulkopuolisista Kiinteistömaailma liippaa toimituksellisuuden ja blogismin rajapintaa suhteellisen läheltä Kotikissa palvelullaan. Kriittinen tarkastelu osoittaa kuitenkin markkinoijan märässä unessa muutaman aukon. On odotettavaa ja toivottavaa, että kuluttajat osallistuvat keskusteluun tai jopa perustavat bloginsa brandin sivulle. Missään ei ole kuitenkaan kerrottu, mihin tipahtaa sananvapauden kirpaiseva hahlo. Kolmansien osapuolten keskustelupalstoilla sensuurin miekka sivaltaa epäasiallia ja herjaavia kommentteja, mutta kuinka moni viestintätirehtööri on valmis kestämään kriittistä keskustelua omalla sivullaan?

Subjektiivisten okulaarien läpi delete-nappi saattaa tuntua helpolta ja huomaamattomalta vaihtoehdolta. Valitettavan usein niin markkinakoneisto kuin yksilökin toimii kiihdyksissään itseään vastaan. Yhteisöllinen muisti on pitkä ja keskustelu kaikkoaa mainostajan käsistä verkon syövereihin. Ne harvat brandipäälliköt, jotka hiuksenhienoja lankoja pitelevät käsissään ovat hyvässä asemassa. Toistaiseksi kilpailijoilla on etumatkaa kurottavanaan. Toisaalta hiukset katkeilevat helposti, eikä kaksihaaraisiakaan voi edes hoitokeinoin välttää, vaikka vidalsassoonit muuta väittäisivätkin.

Helsingin Yliopiston verkkoviestinnän professori Pekka Aula pohtii viime viikolla Kauppalehdessä, että blogit eivät ole enää sisäpiirin juttu, vaan valtakulttuuri omii ne. Pian tämän jälkeen hän tosin odottaa syntyvän uusia alakulttuureja. Merkkejä maailman muuttumisesta todellakin on. Valitettavan moni kuitenkin kieltää interaktiivisten medioiden mahdollisuudet. Karvaita esimerkkejä on useita, joissa esimerkiksi yrityksen johto on kieltänyt, tai pahimmassa tapauksessa kimpaantunut keskustelupalstojen piikittelevistä kirjoituksista. Uudessa maailmassa todellisuus on toinen ja toisten, ja vaikka touhu kuinka leimattaisiin “nörttien puuhasteluksi”, on jokainen vauvasta vanhukseen mukana tässä kaikessa myös tajuamattaan.

Tulevaisuus - saati todellisuus ei piile muutamassa korulauseessa. Jos kuuntelisin omia neuvojani, olisi ruotoBlogissakin vilkasta keskustelua. Pienillä panoksilla ei voiteta jättipotteja ja valitettavasti suursijoittajien silmät ovat usein sidotut. Paranneltu tekninen alusta auttaisi sekä minua että muita, toimivia esimerkkejä kun väitetään olevan pilvin pimein. Mutta kuka antaisi lisää aikaa? Ihmeet lähtevät yllättävän pienistä perusteista.

* * *

Vaikka ihmiset sulautuvat olemattomaan ja löytävät yhä helpommin digitaliteettinsä, elämme teknobuumin häntää. Dot.comit ovat kuolleet, onlinet vetävät viimeisiään ja verkkojen kauppapaikat eivät mullistaneet maailmaa - kuten vuosikymmenet sitten uumoiltiin. Comit ja netit ovat vaihtuneet fi-tunnuksiin ja verkkosivujakin suunnitellaan jo ihmislähtöisesti. Imurikauppiaat tajusivat läheisyyden tarpeen jo kauan sitten: etäisyyden päästä on hankala imeä. Mainosgurut ja insinöörit eivät siis enää vetele universumia suurempia suuntaviivoja tai puolijohdekarttoja. Ärsyyntynyt kuluttaja on aina vaikuttanut jaloillaan, mutta polkemisen lisäksi voi helpommin antaa myös haista myös olohuoneensa ulkopuolella. Keskustelupalstat eivät ole pelkkä vitsi enää vaiheessa, jossa maan suosituimmat keräävät enemmän kävijöitä kuin Hesarin verkkosivut.

Taannoin televisioalan ystäväni turisi tuopposella, miten käy suurten mainostelevisiokanavien särisevien ruutujen rysäyttäessä lopullisesti digitaalisiin lähetyksiin. Avoin markkinatalous pakottaa paatuneemmankin pahiksen luopumaan nyrkkiraudoistaan ja katsomaan tilannetta uudelleen, mutta kanavakartta hajota palasiin vai sinnettelevätkö mediabisneksen korttihait huonompienkin jakojen uhalla? Telkkaritädeiltä saattaisi vastaus löytyä, mutta miten käy, kun sopasta puuttuu vielä vihannekset? Monella mummolla, saati kun tämän blogin kirjailijallakaan ei digiboksia ole. “Aika television katsomiseen” tuntuu lähinnä vitsiltä, jolle kukaan ei naura. Ehkä digiajan todellisuudesta kertoo se, että sunnuntaikolumnia raapustellaan vasta maanantaina.

My island girl is finding pearls at bottom of the sea, and knows the world is all make believe.

Kuvittelen idyllisen laguunin eteeni. Auringon polte pistelee kasvoilla, virkistävä tuuli soljuu rauhallisesti yli paratiisisaaren. Kuva hidastuu. Ursula Anders nousee vedestä ja heilauttaa hiuksensa olan yli. Kamera pyörähtää seuraavaan pätkään. Kohisevan kuvaruudun pinnassa pyörii vedenalainen unelma. Rauhallinen kitaramusiikki vaihtuu hiljaiseen klassiseen. Jaques Costeuan elämäntyö vilisee silmissä.

Maailma ei ole todellinen. Kaunis kuvitelma verhoaa mielihyväämme.

She wears that old red worn out sweater. And walks along the shoreline, picks a rock up from the sand and says: Now you’re mine.

Joulukuun alussa ei tarvitse takkia. Valkoiset kinokset eivät vastaanota joulupukkia. Veroparatiisien ihoa hellittelevät kosteus ja lämpö eivät ole saapuneet Suomeen, mutta Helsingissä pärjää collage-paidalla. Mielikuva ei rakennu fiktion varaan. Tänään, joulukuun kolmantena päivänä lämpötila on noussut kymmeneen asteeseen.

Ympäristön lämpenemisestä on viime vuosina tullut medioiden suitsema iso mörkö. Uhkaillaan ja pelotellaan, selitellään ja kaunistellaan. Valtioiden edustajat allekirjoittelevat papereita, kauniita sanoja vaihdetaan. Luokan lihaksikkain jättäytyy pois porukasta. Mitä sitä turhaan itseään kiusaisi liioilla rajoitteilla. Kotonakin moni tyydyttäytyy harhaan. Parannusten uskotaan lähtevän isolta taholta ja korkeammalla voimalla. Tekosyitä oman toiminnan tarkkailuun löytyy jokaisen havunneulasen takaa. Koska sinä mietit viimeksi, kuinka monta vuotta voimme vielä kerätä puhtaita kiviä rannoilta?

A thousand years of mystery safe within her hand. The secret of the sea that only she will understand.

Vihtiin 120-tietä ajaessa katse kiinnittyy tienvarsien soistuviin peltoihin. Kevättulvan syysimitaatio on nostanut veden jokivarren pelloille. Syysviljan lannoitteet muhivat aikansa, kunnes virta vie mennessään. Toisaalla kumpuilevat pellot muistuttavat hiljaisesta maalaisromantiikasta, sinisen taivaan alla tuulen vireessä heiluvasta viljasta. Yhtäkkiä skenaario muuttuu. Syksyn sateet huuhtovat rikastunutta mutaa alas rinnettä, kohti pientä järveä.

Aikojen saatossa ihminen on sitonut elämänkulkunsa luontoon. Alavia maita ei asutettu tai viljelty. Aikoina, jolloin Fergusonia ei voinut polkaista käyntiin ja raivata hetkessä itselleen lisää elintilaa, luontoa joutui kunnioittamaan. Nyt ahneus on muuttanut maan. Jokainen postimerkkipläntti viljellään tukiaisten toivossa. Järven rehevöitymistä hidastavaan ojitukseen ei viitsitä panostaa. “Meidän suku on viljellyt täällä jo satoja vuosia.” Mutta aikoinaan ilman lannoitteita, unohdetaan sanoa.

This morning holds a promise, the night will never keep. She grinds her teeth and tells me, we are honest when we sleep.

Itämeren öljykriisi on todellinen uhka, minkä miltei kaikki tahot myöntävätkin. Kitkutteluneuvottelut eivät silti tunnu edistyvän riittävää vauhtia. Tärkeitä päätöksiä on aiemminkin puskettu pikavauhdilla eteenpäin. Onko tällä kertaa asioita oikeasti edes priorisoitu?

Kuinka pitkälle välinpitämättömyys voi mennä? Syömme kemikaaleja ja käsittelemme tuhansia elimistölle haitallisia yhdisteitä päivittäin. Työnnämme potenssimäärän samaa tavaraa pieneen ja piskuiseen mereen. Hätähuudot kaikuvat kuuroille korville, eikä edes verestä mitatut myrkkypitoisuudet saa olkapäitä kohahtamaan. WWF on kertonut, että Euroopan neuvoston kannan mukaisesti kansalaisella ei ole edes oikeutta saada tietää kaikista kulutustuotteissa käytetyistä vaarallisista kemikaaleista.

Teollistunut ihminen on liian nuori käsittämään luonnon salaisuutta. Ehkä viimeisenä vaihtoehtona onkin tuhota ja tajuta.

Time will turn the southern sky. Don’t run and hide the colors that make you dream.

Vaikka olemme itse tapoihimme lukkiutuneita orjia, emme saisi tuomita toisinajattelijoita. Ahneus ei ole pelkästään globaali ongelma, ja universaali hytkyntä lähteekin pienistä tärähdyksistä. Tilasin Happoradion HC Sää -kappaleen soittoääneksi matkapuhelimeeni. 24 sekunnin mittainen luritus on hieno, mutta pysähdyin pohtimaan hintaa. Maksatin yli kaksi euroa lyhyestä mp3-tiedostosta, kun viikkoa aiemmin olin tilannut samaisen kappaleen täysmittaisena 0,99 eurolla iTunes-verkkokaupasta. Miksi muiden sekunti maksaa 0,04 senttiä, mutta meidän 10? Tämä ei taida olla ainoa kysymys, missä suhteellisuuden taju karannut uuteen atmosfääriin.

Kaukana liioitellun ahneuden takamailla on myös Teoston mielipide nettiradioista ja podcasteista. Livelähetyksen kuuntelijat voidaan mitata luotettavasti yksilön tarkkuudella, mutta ei todellisuus kelpaa järjestölle. Teoston mukaan verkkolähetyksien kuulijamäärä lasketaan samoin kuin radion ja television: kaikki vastaanottimen omistajat. Eli yksinkertaistettuna: kolme mildardia ihmistä. Kuinka moni uskoo itä-tirolilaisen wienerpöksyn kuuntelevan mielellään suomenkielistä juontajaa kauniista kansallismusiikistamme puhumattakaan?

Mihin rajoitetaan vaihtoehdot? Joko olet lainsuojaton tai konkurssissa. Jääräpäinen suomalainen kulkee käsijarru pohjassa, vaikka soramonttua olisi jakaa ulkomaailmallekin. Näin täällä.

Ehkä maailma olisikin parempi paikka, jos vain tuudittautuisin kauniiseen ajatukseen kullasta.

Now the only sound in our lonely town, is hold me now. I swear my feet won’t leave the ground.

Lainaukset Don Johnson Big Bandin kappaleesta Island Girl

Perjantai-ilta on kääntynyt lauantain vastaiseksi yöksi. Iloinen keskustelu raikaa tahmeassa kellaritilassa. Muutama nappikorvainen vartija katselee menoa Mogadishussa. Talvi on tullut Somaliaan eikä sisälläkään ole erityisemmän lämmin. Untuvatakit pysyvät tiukasti päällä, vaikka kuolleen kuukauden vesisateet ovat huuhdelleet lumen pois Pohjois-Afrikan aroilta.

Nousemme maan pinnalle ja takaisin kadulle Sokoksen hampurilaisperheravintolan kellarista. Humalaisen pikkujouluväen määrä hätkähdyttää. Olemme sittenkin Helsingin jäätävässä vesisateessa - emme Mogadishun miellyttävän auringon alla. Hienoinen pettymys karahtelee mielessä ennen kuin totuus valahtaa esiripun takaa. Miksei nuorisolla ole parempaa paikkaa viettää vapaailtojaan? Miksi Suomen kansalaiset jakaantuvat kulttuurillisiin ryhmiin, poikkiteloin toistensa kanssa? Miksi valkonaaman on vaikea ystävystyä maahanmuuttajan kanssa?

Halusimme tai emme, tulemme olemaan riippuvaisia ulkomaisesta työvoimasta. Eläisimme halvemmalla - normaaleilla eurooppalaisilla hinnoilla jos laittaisimme pellot pakettiin ja toisimme leivän Puolasta. Olisimme onnellisempia jos käyttäisimme varallisuuttamme miellyttäviin palveluihin, emmekä tappelisi siivousvuoroista. Muualla työvoiman hyödyntäminen on arkipäivää. Meillä kerran päätettyä ja omaksuttua ei kannata muuttaa. Ei, vaikka järki sanoisi toisin.

* * *

Ystäväni äidillä oli 90-luvun alussa vaateliike. Keskustan idyllisen pikkuputiikin eteen oli nostettu kesällä kaksi tuolia. Hiljaisempina päivinä oli mukava paistatella päivää ja ihastella historiaa huokuvan tehdaskaupungin elämää. Jollekin kaksi puutarhatuolia leveällä jalkakäytävällä oli kuitenkin sietämätöntä. ”Minun korttelissanihan ei tuollaista suvaita”, äänet humisivat kulmilla. Viikot vierivät, kunnes kaupungilta kantautui postia. Uhkasakko kolahti postiluukusta. Jalkakäytävällä ei saanut nauttia kesästä.

Kirkasvalolampuille luulisi olevan paljon kysyntää Suomessa. Kaamoksen pimentäessä vintin viimeiset rippeet, luonnonläheinen ihmismieli kaipaa aurinkoa ja iloisuutta. Täällä asiat tehdään kuitenkin toisin. Hymyilemistä paheksutaan ja ilakoivia komennetaan hiljentymään. Elämän laadun kohentamisesta rangaistaan elinkautisella. Kaupunkikulttuuria ei ole, eikä sitä sovi tehdäkään. Miksi kukaan muka haluaisi istua kahvilassa, tavata ystäviä ravintoloissa, ihastella ihanuuksia putiikeissa? Ei, jäykälle ihmiselle elämä ei kelpaa.

Kun onnistuneita suunnitelmia saadaan joskus aikaiseksi, hermot pettävät viimeistään toteutuksessa. Ja jos gloria sattuisikin odottamaan kulman takana, loppuvat rahat viimeistelyissä. Yleishyödyllisten tapahtumien sponsorointia häveksytään. ”Olisihan se nyt kauheaa, jos joku mainostaja kustantaisi kaupunkilaisille luisteluradan”, puhistaan klönttisen aamupuuron takaa. Tylsillä luistimilla pääsee eteenpäin, mutta asvalttimaisella asentaalla on turha edes yrittää.

* * *

Sisäisen kulttuurimme valvontaelin antaa luvan rentoutua ja örveltää kerran vuodessa. Mustapukuiset wanna-be-pörssimiehet sihteerikköinen ylibuukkaavat kaupungin tasottomat ravintolat. Vaikka ilmaisia alkoholiannoksia nautitaan reilulla kädellä vaimon kielloista huolimatta, meno ei muutu iloiseksi ja rennoksi. Kitkeröityneet kalkattajat kuiskuttelevat kuulumisia, suomalaisen sedän hukuttautuessa umpitunneliin.

Makustelemme tuopillista olutravintola Vltava’ssa liian lihaksikkaan James Bondin nauttimisen perään. Yläkertaan on sulloutunut liikaa ihmisiä. Kravatti vinossa, suuren elintarvikekonsernin lätkä kaulassa keski-ikää lähestyvä työntää kaverini pois pöytämme luota. Ylimielisellä katseella hän heilauttaa nenäänsä ja tuumaa, että muiden tulee väistyä hänen tieltä. Onhan hänelle sentään puku päällä.

Toisaalla tilanteesta olisi selvitty pienellä hymyllä ja lyhyellä fraasilla, ”sori, voisitteko vähän siirtyä”. Puheensorina jatkuisi, eikä kukaan muistaisi satunnaista tönijää seuraavana päivänä. Täällä toimitaan kuitenkin toisin. Suomalainen ei vaivaudu pahoittelemaan - hänhän on aina oikeassa. Kiittäminenkin on turhaa. Miksi toista tekisi iloiseksi, kun vaimokaan ei ole antanut kolmeen vuoteen?

Vielä pitkälle 1900-luvulla elokuvissa katseltiin laitoksissa filmatisoituja kehitysvammaisia. Elämäänsä iloiset, toisinaan hassuttelevien ihmisten kommellukset saivat täydet salit nauramaan vatsansa kipeiksi. Nykyään erilaisuutta pitäisi suvaita, mutta vajakeille pääsee silti nauramaan. Kotiteatterinautintoon Dolby Surroundeineen on kuitenkaan turha satsata. Todellisen interaktiivisen elämyksen saa pikkujouluaikaan narikkalipun hinnalla. Komediaa esitys ei kaikesta teatraalisuudesta huolimatta ole. Ilmaisen viinan perään kerran vuodessa ryntäävät naulaotsaiset pukupihtarit näyttelevät suuremman luokan farssia.

Lähiön parikymppiset vanhemmat juhlistavat viikon ensimmäistä vapaapäivää heittämällä pikkulapsensa hampurilaishurmioon. Lapset kirnuvat lauantai-iltana amerikkalaisperäisessä hampurilaisravintolassa Kaivokselassa. Kaksi nahkatakkista ja lyhythiuksista venäläismiestä on ruokaillut naisen ja kolmen piltin kanssa. Pöytä on sotkuinen lauman jäljiltä. Kenelläkään ei ole aikomusta siivota jälkiään.

Ihmiset ovat keskimääräistä rumempia, olemme Vantaalla. Tuulipuvut eivät ehkä kiusaa enää tallinalaisten katukuvaa, mutta Vantaalta ne eivät ole vielä kadonneet. Teinitytöt meikkaavat finnejä piiloon Cokis-mukin äärellä. Lauma poikia roikkuu syöttölän ulko-ovella polttamassa vaivoin ostettuja tupakoita. Lauantaina ei ole tekemistä - nuorilla ei vielä ole asiaa baariin. Kanadalaisten mahtiluomus, Trailer park boys palautuu elävästi mieleen. Onko elämä täällä samanlaista?

Stereotypioita kohtaa kaikkialla. Cross cultural management -kurssi tarkoituksellisesti lietsoo niitä, mutta arkielämän piikkeihin kompuroi myös kotikulmilla. Hakaniemessä tai Kurvissa taustoiltaan erilaiset ihmiset ovat normaali näky. Miksi kuitenkin naapurit vilkuilevat kulmat mutrussa tummaihoisen miehen vaeltaessa Maununnevan katuja? Onko lintukotolinnakkeemme punaniskojen piikkilankapiha, jossa taustoiltaan toisenlaiset kelpaavat enintään leikkaamaan ruohoa?

Osoitteleva sormi olisi joskus syytä kääntää omaan pullakahvinapaan. “Se outo neekeri”, josta omakotitaloalueen tädit tuhisten tohottavat tuskin puraisee meistä ketään. Minä kuitenkin puraisen - ainakin sormen pois osoittelemaan opetetulta nappulalta, tädin sormet kun tuoksahtavat liikaa tupakalle.

* * *

17. marraskuuta ilmestynyt Journalisti-lehti nostaa haistelevan sormensa kohti Google News’iä. Ajassa-artikkeli pui mediatalojen pitkään jatkunutta ärtymystä uutisten varastelusta. Sisällön tuottajien mukaan Google ei kunnioita tekijänoikeuslakeja esittäessään vapaalla tiedon valtatiellä julkaistuja otsikkoja. On ikävää jos lehtibisnes käy kannattomattomaksi, mutta kukaan ei pakota lehtiä jakelemaan tuotoksiaan ilmaiseksi verkossa. Vaikka valitus on kuolevalle luontaista, suu pitäisi silti pitää supussa. Hakukoneet kun tuuttaavat miljoonakaupalla kävijöitä lukijapulasta kärsiville lehdille.

Jos mediaa huolestuttaa nörttiparivaljakon keksinnöllään itselleen luoma asema, ahneudulle ei tunnu olevan rajoja muuallakaan. Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan kerrostaloasuntojen keskihinta kalleimmalla vyöhykkeellä oli 4.303 euroa/m² heinä-syyskuussa 2006. Nyt marraskuussa Kampin keskuksessa makaa myymättä 76 neliön luksukseksi väitetty luukku 15.000 euron neliöpyynnillä. Koska on aika herätä todellisuuteen? Tavallinen parketti, tylsät valkoiset keittiönkaapit, sairaaloistakin tutut valkoiset kylpyhuoneen kaakelit - kaikki löytyy, mutta missä on luksus? Faksausfasiliteettien lavuaari on “designia”, mutta arvoltaan vain kuukauden keskipalkan luokkaa. Ja sijainti? Baarista pääsee kontaten kotiin, mutta melu on myös sen mukainen, “kiehtovasta” kaupunkisuunnittelusta puhumattakaan. Kasarimuodista perityt ikkunankarmitkaan kun kumpaakaan tuskin peittävät.

* * *

“Ahneella on pask**nen loppu”, yläasteen kotitalousopettajani tuuppasi päivästä toiseen toistelemaan. Pullaa pussuttaneet lapset voivat pahoin, toiset jopa antoivat ylen. Maailman vääryydestä on kuitenkin turha paasata loputtomiin. Ovela pääsee pidemmälle sääntöjen ollessa suuntaviivoja. Se, juokseeko kettu häntä koipien välissä takaisin koloonsa jäänee arvoitukseksi. Ihmisluonto on kuitenkin muuttumaton. Kukaan ei voi väittää kieltäytyvänsä, jos kiiltävää kultatarjottimella tyrkytetään.