Kemijärven sellutehdas pysähtyy tänään. Aiemmin tällä viikolla Italian hallitus antoi 300 miljoonaa euroa, jotta Alitalia voisi jatkaa tilapäisesti toimintaansa. Käytännössä rahat kattavat loppuvuoden kerosiinit - kauniit hautajaiset.

Arvostelijoilta usein unohtuu post-modernin maailman realiteetit. Tuotteiden ja palveluiden kysyntää riittää niin kauan kun ihmisillä on ostovoimaa ja kiinnostusta. Paperia tuotetaan liikaa, hinta tipahtaa eikä tehdas ei ole enää kannattava. Reiluun peliin ei kuulu valtion tukiaiset, ehkä enintään Kanervan Tukiainen.

But why is the system protecting losers, instead of encouraging winners? eräs ekonomi kysyi. Intohimoa asioista vaahtomiseen meilläkin riittää. Mutta miten on tekojen laita? Kuihtuva paikkakunta saattaisi näyttää mallia muille, jos Kemijärven massaliike olisi käyttänyt energiansa uusien ideoiden ja tulevaisuuden rakentamiseen. Ideologia ei toimi kuitenkaan loputtomiin. Täällä rankaistaan menestymisestä. Pitäisi istua hiljaa ja hartaasti samassa harmaassa muotissa muiden kanssa.

Pienituloisten perään on turha puhista. Täällä on jokaisella samat mahdollisuudet rakentaa oma tulevaisuus. Ehkä maallikko ei saisikaan olla poliitikko. Johtotehtävissä tunteilu on turhaa.

* * *

Aurinko pilkahtaa taivaalta. Naapurien grillikäynnistys vieräyttää nenäkarvoja värisyttävän tuoksun pihapiiriin. UV-säteet hellivät pohjoisen pimeydessä vaalentunutta ihokudosta. Kauniiksi maitokahviksi tässä on vielä paljon tekemistä. Miten rakastankaan olla turhamainen.

Pitkiä ajatuksia ja lyhyitä pyrskähdyksiä pitkäaikaismuistin ulottumattomiin. Kuulostaako tutulta? Kuulostaa bussimatkalta aurinkoisena sunnuntaiaamupäivänä miellyttävän melodian tyydyttäessä tärykalvoja. Nipistelykaverin vinkkaama Pariisin Kevät ei päästä otteestaan, vaikka vasta kaksi kappaletta ennakkoon platalta on julkaistu. Aurinkoinen kävely keskuspuiston läpi muuttuu illan hämärään ja vasta perjantaina mieleen muistutettuun Miles Davisin albumiin. Viikonloppu oli täynnä vinkkejä.

*

Ylitsevuotavan epätodellinen maailma puskee läpi keinotekoisen kauniista kuplasta. Oudot uutiset virtaavat vasten kasvoja kohoavaa vanaa. Teologian tohtorin, kirkkoherra Arto Seppäsen väitöskirjan mukaan päätöksissä vedotaan väärin perustein tasa-arvolakiin. Hänen mukaan laki ei koske kirkon uskonnollista toimintaa, eikä näin naispappeutta voida perustella.

Kokemattoman korvaan kalskahtaa karulta. Kansantaruihin vetoamalla jos voi yhteiskunnan yläpuolelle asettautua, sopisi Arkadianmäen miesten tunnustaa Kalevalaa. Ukko Väinämöisen kiimaisesta kourasta kun ei erityisemmin eepoksessa pahalla puhuttu.

Lähteminen. Se on jotain erikoista, jotain johon aina assosioidaan negaatioita. Lähdet sitten maistissa marjaan tai mummon mökille, nousee kielteisyys kielestä tai tahdittomista teoista. Lähteä voi ovet paukkuen, kumit sauhuten tai karvaita kyyneliä silmäkulmasta tihrustaen.

Lomalle lähtemistä voi kuitenkin tarkastella positiivisen viitekehyksen raameista. Henkilökohtainen nautinto loppuu silti lyhyeen – jos ei vielä possukarsinoita ahtaampaan turistiluokan istuimeen upottauduttaessa, viimeistään sen sikanaaman räyhätessä takanasi. Ja onko lomakaan lopulta nautintoa? Kotiin lähtö kun odottaa kuitenkin kulman takana yhtä varmasti, kuin viikatemies kirkon kellojen säestämässä aamuöisessä usvassa. Kuin kuiskaaja rajalla.

Saapumisen positio suhteessa lähtemisen negaatioon on matkan aikaisilla tuntemuksilla suodatettu saumaton korrelaatio. Lähdit sitten kuinka iloisena tahansa, saa ruuhkautunut ja risteyksissä rykivä runkkuratikka naaman vääntymään petolinnun pesälle. Ketä siis on tuliaisista kiittäminen? Ilman ikävystyttävää matkaa lähteminen ei olisi lähtemistä, mutta toisaalta tulemisen värisyttelevä saapuminen saa mielen matkaamaan. Joukkokidutusvälineillä tai ilman.

Nousen autosta, ovi pamahtaa kiinni ja renkaat vinkuvat kauemmas. Aivot raksuttavat viisi sekuntia tyhjää. Kireiden farmarihousujen etumustossa ei tunnu tavanomaista pullotusta. Seison mobiilipäätelaitteetta keskellä myöhäisillan Vaasankatua. Ruma ja roikkunaamainen köriläs vyöryy Kalliohovista kohti Kustaa Vaasaa. Olen unohtanut matkapuhelimen vanhempien luokse.

Kaivan laukusta avaimet, hivuttaudun hissillä kohti korkeuksia. Alahuuleni väpättää. Tunnen oloni avuttomaksi, läimityksi pikkulapseksi, jonka vaivalla keräämät kolikot ovat valuneet viemäriin. Pieni kourani hapuilee jotain kiinteää. Olen viskaamassa Kambodzhasta salakuljetettua Buddhaa läpi Neuvostoarkkitehtuurin helmen, läpi koskaan kieltämättömän rumuuden ruumiillistumaa, ikkunalaudatonta ikkunaa.

Ei mobiilipäätelaitetta, ei yhteyttä ulkomaailmaan. Ei yhteyttä rakkaaseen. Olo on kuiten armeijassa. Vihaan valtiota, mutta en voi olla rakastamatta koukuttavaa yhteiskuntaa: hyväuskoisten vedättämistä. Päivittäistä, rakasta työtäni. Vasta kun ymmärrän ottaa kaappista ylimääräisen matkapuhelimeni, huomaan olevamme orjia kuivuneen Babylonin rannoilla. Ilman yhteyttä ylimpään kolmegeehen. Eikä Mooseksesta ole tietoakaan.

Vaikka väljät liikennevälineet ovat miellyttäviä, ne eivät ole välttämättömyys. Oli tilanne mikä tahansa, käyttäytyminen pikkuahtaassa pysyy kuitenkin vakiona. Jatkoa edelliselle liikenne-episodille seurasi perjantaina.

Liian kauan raitiovaunua odotettuani kuutonen vihdoin saapui Kaisaniemen pysäkille, jonne oli kertynyt useita kymmeniä muitakin spåraa odottelevia matkustajia. Ei liene yllättävää, että raitiovaunu oli jo entuudestaan täynnä. “Mitäs siitä”, tuumasin. “Aina mukaan muutama mahtuu”, pohdin puskiessani sisään.

Ovien sulkeutumisesta ei tarvinnut kauaa odottaa, kun “tossa perässä olis tullut tyhjä ratikka”, joku huikkasi närkästyneenä. Katsoin hippipoikaa hämmästyneenä. Ryöppy oli vasta alkamassa. “Perkele, onko pakko änkeä kun väkeä on jo näin paljon…” keski-ikää lähentelevä mies jatkoi. Käytävälle olisi mahtunut tiivistämään mainiosti. Ainakin 10 senttiä.

Pääseekö tästä enää pidemmälle: helsinkiläiset ovat samanlaisia puskajuntteja kuin ivalolaiset kaukopartioveljensäkin. Olen kuullut kesällä maalaisten valituksia liian täysistä Helsingin metroista, mutta seuraava “stadilainen” joka kokee ahtautumisongelmia, voi itse käydä katsomassa miltä Tokion ruuhka-aika näyttää. Ja ennen kaikkea, kuinka ahtaus voi olla harmonisen kaunista ihmisten asettuessa metroon ja junaan sulassa sovussa. Tai ainahan on halvempiakin vaihtoehtoja: ahtautta voi demonstroida myös penetroimalla pienen nyrkin ahtaanseen ruumiinreikään. Ilo olisi minun puolellani, mutta mietitään yhdessä uudelleen: mikä olikaan ahdasta?

* * *

Jos ihmisten käyttäytyminen on vähintään junttimaista (tai vähintään huonokäytöksistä) julkisissa, tipahtaa perjantaipullon napannut autoilija monttubailujen (lue: hautajaisten) verran syvemmälle. Cross-cultural management -härdelliä vetänyt professori väitti suomalaisia stereotypisesti rehellisiksi ja oikeudenmukaisiksi. Onneksi stereotypiat ovat vain mielikuvia, sillä totuus on kauniimpaa.*

Seitsemän desiä kosanderia nautittuaan äijä kokee itsensä voimakkaaksi. Vastaantulijat ovat hänelle uhkia, koska jokainen saattaa kaapata hänen naisensa. Koska hapsottavahiuksisen huoran luokse on matkaa keskustasta Keravalle, joutuu äijä turvautumaan kyytiin. Kolmen pahoinpitelysyytteen jälkeen taksikuskit tunnistavat kaverin, eikä mersuun ole asiaa - äijähän kun ei anele. Pullon viimeisten desien huuhtoessa Venäjän tuliaisina hankitun kurkkumädän alkua, lamppu vihdoin välähtää. Koska takapenkille ei huolita, aina voi itse hypätä ratin taakse. Muutama mällätty auto ja pari sivullista uhria - pääasia, että äijä saa vallanhimonsa tyydytettyä puoliveltolla kuppakepillään.

* * *

Kohta päivä taas alkaa pidetä - onneksi. Psyykelääkepurkin voi jättää kotiin ja juntit suuntaavat takaisin peltotöihin (siis niille riisilänteille, jotka saavat Itämeren rehevöitymään ja kasvamaan kaunista kukkaa). Pitkästä aikaa aurinko on kuitenkin paistanut jo pari päivää putkeen. Ollaan siis onnellisia, jookos? Ehkä sille raitiovaunun läheisyyttä pelkäävälle homofobikolle olisi sittenkin pitänyt antaa äkäisen katseen sijasta pikkuruinen pusu.

* Ja blogithan tunnetusti sisältävät pelkkää totuuden sanaa