“He voivat keksiä vaaleissaan minkälaisia lukuja haluavat, mutta he pelkäävät meitä. Heidän on lähetettävä meitä vastaan miliisejä ja fyysistä voimaa, koska heillä ei ole argumentteja meitä vastaan”, sanoi Kasparov. (HS 4.3.2008)

Propagandan voi tehdä teloituksilla tai tyylillä. Kuppi kahvia kädessäsi varoittaa, että sisältö saattaa olla kuumaa. Solmion solmua sykertäessä on syytä huomata pieni disclaimer: kaulan ympärille käärittävät esineet saattavat aiheuttaa kuristuskuoleman.

Minkälaisen kuvan vallanpitäjä antaa kansastaan, kun itsestäänselvyyksistä pitää varoitella. Jos maassa on lunta, saattaa maa olla liukas. Tupakka tappaa. Jos ihminen ei ymmärrä ilman varoitusta, ei varoittaminen enää muuta asiaa. Mutta saa muut näyttämään idiooteilta.

Ehkä holhousyhteiskunnan tehtävänä onkin vain tukahduttaa kritiikki. Onneksi toisaalla uskalletaan nousta barrikadeille.

Satuin lukaisemaan YLEn mielenkiintoisen taustoittavan artikkelin kurdikapinallisten ja turkkilaisten kuumentuneista väleistä. En ollut aiemmin edes osannut ajatella, että PKK on myös Euroopan Unionin luokitelman mukaan terroristijärjestö. Mieleen ei voi olla juolahtamatta myös omalla maallaan oikeuksia puolustavat palestiinalaiset.

Outoja ruskeakieliä tämä pallo täynnä. Eikö nyt muka omaa kotiaan saisi puolustaa? Sehän on sivuseikka jos muutama viaton jossain muualla kuolee siinä sivussa. Oma eurooppalainen omenapussikaan kun ristiretkien jäljiltä ei erityisemmin puhdas pulmunen taida olla.

Ehkä tässä olisi sauma muuttaa nörtin elämä. Jospa lähtisin pyssysankariksi aavikolle. Tai vaikka Afganistaniin ampumaan suomalaisia sotilaita. Maksaisivatkohan palkkaa?

When the world was different. When the island was the world.

Nousen autosta, ovi pamahtaa kiinni ja renkaat vinkuvat kauemmas. Aivot raksuttavat viisi sekuntia tyhjää. Kireiden farmarihousujen etumustossa ei tunnu tavanomaista pullotusta. Seison mobiilipäätelaitteetta keskellä myöhäisillan Vaasankatua. Ruma ja roikkunaamainen köriläs vyöryy Kalliohovista kohti Kustaa Vaasaa. Olen unohtanut matkapuhelimen vanhempien luokse.

Kaivan laukusta avaimet, hivuttaudun hissillä kohti korkeuksia. Alahuuleni väpättää. Tunnen oloni avuttomaksi, läimityksi pikkulapseksi, jonka vaivalla keräämät kolikot ovat valuneet viemäriin. Pieni kourani hapuilee jotain kiinteää. Olen viskaamassa Kambodzhasta salakuljetettua Buddhaa läpi Neuvostoarkkitehtuurin helmen, läpi koskaan kieltämättömän rumuuden ruumiillistumaa, ikkunalaudatonta ikkunaa.

Ei mobiilipäätelaitetta, ei yhteyttä ulkomaailmaan. Ei yhteyttä rakkaaseen. Olo on kuiten armeijassa. Vihaan valtiota, mutta en voi olla rakastamatta koukuttavaa yhteiskuntaa: hyväuskoisten vedättämistä. Päivittäistä, rakasta työtäni. Vasta kun ymmärrän ottaa kaappista ylimääräisen matkapuhelimeni, huomaan olevamme orjia kuivuneen Babylonin rannoilla. Ilman yhteyttä ylimpään kolmegeehen. Eikä Mooseksesta ole tietoakaan.

Olen hiljattain lukenut muutamia matkapäiväkirjoja. Tarina alkaa Ernesto Guevara de la Sernan nuoruusvuosista. Moottoripyöräpäiväkirja on viettelevä tarina Erneston ja Alberto Granadon unelmasta: matkasta läpi Etelä-Amerikan. Teksti soljuu sujuvasti myös seuraavan päiväkirjan, Tien päällä taas käännökseen. On kiehtovaa seurata, miten puoliviattomasta pojasta kehittyy matkan aikana tuleva sissijohtaja ja ehkä maailman legendaarisin vallankumoustaistelija. Yhteen kysymykseen olisin silti halunnut vastauksen. Ymmärsikö hän itse vilkaista päiväkirjaansa taaksepäin? Huomasiko hän muuttuneensa?

On sopiva pyöräyttää palloa ja siirtyä toiselle mantereelle. Tiziano Terzanin lentämätön vuosi muuttuu häkellyttäväksi päiväkirjaksi, joka vie lukijaa lieassa läpi Kaakkois-Aasian kuumuuden. Kauniisti kirjoitetussa kertomuksessa Terzani hamuaa vastauksia yksinkertaisiin ennustuksiin, etsii ja epäilee, ja lopulta nivoo tarinat seikkailun täyteiseksi kokonaisuudeksi.

Viimeisimpänä aloitin Kyllikki Villan Pakomatkalla kirjan. Hänen lapsuusajan kirjeet rintamalotan arjesta Tyttö Sodassa kirjassa olivat tehneet vaikutuksen ja odotin liikoja. Villan pakomatka laivoilla Maan ääriin kääntyi äkkiä lukijan pakomatkaksi pois kirjasta. Kirjan epätoivoiset loksautukset, omintakeista jäljittelevä kirjoitustyyli sekä lupaillun seikkailun unohtuminen saavat lähinnä satunnaisen lukijan mielen harmistumaan. Matka vaikuttaa tylsältä. Mutta onneksi tänään on lauantai.