Musiikki on hiljentynyt, jälkimaku polttaa suuta. Kuuman ja kylmän rajalla hikoiluttava tunne jäädyttää tiputtavan nenän. Aika on seisahtunut. Unohdamme maailmankaikkeuden itseltämme; itsekkäältä rakkaudelta.

Vatsa täyttyy, ähky valtaa olon. Himo ei kuole. Todellisuus ei ole vain yhtymäkohtia metallikehysten välissä.

Herää suuri keskustelu. Toivoton unelma tulevaisuudesta, hattarapilvi menneisyydestä. Pullonpohjat palavat tapettina taivaalla, vaikka vanhasta ei ehtinyt vierähtää. Hiljaisuus.

Polte tuntuu enää etäisesti. Kylmä vihloo hampaita. Elämä on enää yhtymäkohta todellisuuteen. Mielikuva kauniimpi. Näin on hyvä. Pullo ei sihahda. Sisältö on kuvassa, kehyksiin en yletä.

Se olen minä, piilossa.

Yhteiskunta 2.0 -blogi julkaisi pari viikkoa sitten mielenkiintoisen ja pohdiskelevan jutun eläkepommin purkamisesta sekä elämän mittaisesta oppimisesta. Tyypit esittävät mielestäni hyviä ja varmasti toimivia ideoita, mutta homman voi tyrmätä suorilta käsin: luuleeko joku tosissaan, että suomalaiset taipuvat mihinkään muutokseen?

* * *

Näiden parin kuukauden aikana täällä työskennellessäni monet ovat ihmetelleet, mitä minä oikeasti teen. Suuri shampanjaverho velloo tämän ja tiedostetun maailman välillä. Tässä karu totuus mediatoimiston arjesta. Kiitos Samille videovinkistä!

ja muita Nalle Puhiin verrattavia tosiasioita.

On hassua, miten hiljaisessa yöbussissa voi yksi korviin kantautuva kappale alkaa hymyilyttää. Design management -kurssiltakin bongattu Katie Meluan Blame it on the moon vetää hassuudessaan ja hauskuudessaan vertoja Breakfast at Tiffany’s elokuvalle. Järjen ja tunteiden kaatuessa samaan shakeriin lopputulos ei voi kuitenkaan olla ymmärrettävää saati symmetristä.

Pienet analyysit kimpoilivat tuikkivien tähtien taivaalle. Humina pysäytti ajatuksen. Minne voi kappaleen polku johtaa? Kuinka kovaa olemattomuuden kengänkärki voi potkaista palleille? Eikö elämä olekaan pelkkä museoviraston sivukokoelma, kun pienoiskoon vuoristorata keinuukin ruotsinlauttojen pallomeriaalloilla? Kebabia kaivannut vatsa kirvoitti kysymyksiä. Ehkä raparperin alta löytyykin vastauksen kertova puutarhatonttu. Juuri se, jota kaipaisi sunnuntaiaamun silmänavaajaksi.

Miksi pienistä palloista kasvaa suurimmat varjot? Kuinka moni todellinen asia on oikeasti todellista, vaikka toisillemme niin uskottelemme? Miksi Jeesus kärsii, mutta Buddha hymyilee? Eikö iloisuudella pääse helpommalla kuin orjantappuraan heittäytymällä?

Pysähtyykö ihmisen tiedonjano kuin seinään huolten ja puuttuvien tarpeiden täyttäessä arkipäivän toimenkuvan? Miksi sitten menestyvillä ja varakkaillakaan ei ole varaa ajatella? Miksi uudet ajatukset kielletään edes ajattelematta niitä? Voiko olkapäitä kohauttamalla kohauttaa ohitseen myös miljoonien vuosien historian, verhoutuen viimeisten tuhansien vuosien suljettujen silmien uskomuksiin?

Saavuttaako yksilö pienillä teoilla mitään, kun pelastettava on suuri? Miksi kukaan ei haluaisi mitään hyvää muille? Mitä on lopulta on yhteiskunnan taustalla? Onko pyyteetöntä olemassa? Tai edes puhtaasti itsekeskeisiä ajatuksia? Onko esirippu vain kauniita kielikuvia, ruusuisia mielikuvia? Onko todellisuus rotko vai vuoristo? Miksei lievästi kalteva kukkaniitty kasva talon ympärillä, vaan taloa yritetään istuttaa kukkaniityn laitaan?

Miksi kyllästymme kysymään yksinkertaisia, mutta olennaisia kysymyksiä jo lapsena, vaikkemme saa niihin tyhjentäviä vastauksia edes aikuisena?

Siis jos ihan tarkkoja ollaan, jouluhan on vasta tänään. Lumi tosin on pelkkä kulissi.