Lyijykynällä hahmotellun tienpäähän piirretty polku on alkanut. Pakonomaisesti olemassaoloaan itselleen uskotellut kirjoitusalusta on elänyt aikuiselämän yhdessä. Ensin kiivaasti kasvaen. Seuraavaksi agressiivisesti itseään etsien. Vihdoin maturiteetin kauniiseen kukkaan puhjeten. Ja lopulta hämärässä kumaraan hitaasti taipuen.

Yli viiden vuoden aktiivinen blogitaival ei ihmisiän ihmeellisyydessä vertoja vetele, mutta tähdenlentojen teknologiataloudessa lienee saavuttanut pienen miehen ison iän. Teksti ei happamoidu eikä sähkösontikka sammaloidu. Mutta pakko pienet perversiot on itselleen hyväksyä: liuskakaupalla tekstiä tahdittanut tumppu on hidastunut harmaaksi ja hiljaiseksi.

Kuoppamaan kiviä ei näissä talkoissa vielä syrjään silti siirrellä. Matka jos toinenkin on taitettavana. Askel hitaammalla tuotantotahdilla - ei käy kiistäminen.

Reklamaatiokäsittelyiden käsirysyvälttely keskeytyy lempeään esitykseen. Kaksikymmentä naamaa paistaa epätietämättömänä aurinkona. Tässä on potentiaalia - matkasaarnaaja touhottaa. Antamatta ymmärtää, mitä ilmastoinniltaan alimitoitetun tilan hikeen vetävällä eepoksella haluaa antaa. Kello tikittää kohti 45 minuutin päätöslausetta.

Tiukassa tilanteessa karpalo kihoaa korville. Pientä pullapuustia ei ole äiti leiponut tai naapurinyrkkeilijä kaulinut. Kuumottuneet korvat kauhistuvat itse omaa ajatustaan, jonka juoksun epäselkeydestä yleisö oli selvillä ensimmäisestä inahduksesta asti. Mutta jonka epärelevanttiuden ja epäkorrektiuden välillä poukkoilevan luonteen samainen saarnamies ymmärsi viimeisellä minuutilla.

Lopulta kiperä tilanne laantuu epämielyttävästi nytkähteväksi tekonauruksi - miksipä ei, suomalaiseen luonteeseen uppoava perjantaipalkinto kun on valmiiksi makusteltu elämysnautinto lähiötoimiston leipomotoimintaa.

Päivä myyntipresentaation arkea päättyy.