Lapsen arkipäivä

Pieni päivä pienen kanssa. Toinen hetki torilla.

Pieni pyyhältää pysähtymättä. Lahje – ja leikkipuiston hiekkalaatikko jättävät parketille rahisevan muiston. Aiemmin päivällä koju kojulta valikoidut vuodenajan vihreät odottavat tiskipöydällä harjan heilahdusta. Syksyisestä ja tuulisesta taivaasta pilkahtava aurinko kuitenkin pinnoittaa olohuoneen ikkunan hohtavaan hehkuun. Nouvelle cuisine saa odottaa hetken. Oman hiekkalaatikon hiekkalinnoja ei olla vielä tänään tallattu.

Venähtänyt viikko ei vaadi erikoisuuksia. Pohjattomat uuden oppimisen hetket laittavat aikuisen ylimalkaisen ja kokonaisuuden kuvan kokoisen kapasiteetin toisenlaiseen todellisuuteen, jossa jokainen pieni pala esittää omaa operettiaan. Hatarapohjainen todellisuus, jossa tajunta ei käsittele yksinkertaisia asioita – objekti liikkuu, kun siihen koskee – on näkymätön pala uomaan uponnutta aikuisuutta ja kyseenalaistamisen katoamista.

Hetkiä myöhemmin ajatustasolla päiviä viimeistelty kokonaisuus täräyttää pannulta täyslaidellisen, joka saisi parvekkeen alla norkoilevan kojootinkin kuolaamaan. Korkkiruuvin kiertyessä kiero ajatus kolahtaa takaoikealta ohi. Vaatimattomuutta. Tähtiä. Ja tunteita. Keittiö ei ole kodin sydän, mutta moni kielinautintoja kokeileva vierittäisi karvaisen kyyneleen, jos keskivertoa uljaampi ravintola kohoaisi kotia korkeammalle.