Perheperjantai. Viikko ei ole vanhentunut, vaikka keskiviikon raksalounasta on sulateltu jo kaksi yötä. Beefy Queen on karu kuin korsetissa baletintanssijan urasta haaveileva valkoinen valas. Mutta kerta toisensa jälkeen kutsuu luokseen kuin Pikkuroban putka.

Sekavasta seinän ruokalistasta erottuu grillipihvi, 11,90. Mojova mättö toimii moitteetta työn raskaan raatajille. Salaatilla on turha kaunistella, kaalinlehti koristaa ja saa naarmuisen lautasen sykkimään. Työpaikkaruokalaksi tukevassa kuningattaressa on charmia kuin nostalgiaa Neuvostoliitossa.

Sisäfileenä myyty mureke toimii, mutta mitä olisi miehen annos ilman ketsuppia ja sinappia - tahmaisista, kämmeneen liimautumista purkeista puristeltuna? Kokonaisuuden kristallisoi paperiset pöytäliinat, heiluvat tuolit ja kuolinpesästä haalittu kaatopaikkataide. Kaikessa karuudessaan pulska paikka vetää vertoja fine dining lounaalle. Ainakin vain toisessa tulee täyteen.

Istumme pitkää perjantain illallista. Primon asemaa ajanut tuhti pasta con salsiccia on loppusuoralla, kun hajoavan ruumiin makea tuoksu alkaa vihdoin haihtua.

Hetkeä aiemmin perulainen, vuosia laittomana siirtolaisena perheelle työskennellyt pyöreä intiaani on pusertanut poimuttuvan niskansa hikikarpaloille. Vieressä, Roger Mooren skottienglantia puhuvan, Sean Conneryn partatyylillä harmaantuvan italialaisen kemikaaliyhtiön ex-johtajan hiljaisen äänen jokaisessa sanassa on enemmän asiaa, kuin keskiverto italon elämäntarinassa. Ranskalais-kreikkalainen illallisen ilopilleri ja huonosti tyttärensä asunnossa harjoitettua salasuhdetta peitellyt kemikaalijohtajan vaimo pyytää Mercedes Benzillä kouluun ajelevaa kommunistitytärtään hankkimaan jälkikasvua. Vauvat kun ovat niin suloisia.

Illallinen etenee. Jäljellä on jäätelö, huurteinen tai aamun kuurteinen heikko humala - auton avainten arvonta. Kuusikymppisen kemikaalijohtajan tarkka katse liikkuu rauhallisesti. Kuin odottaen sitä hetkeä, kun sairauden mädännyttämän ruumiin oikea puoli tavoittaa aivot, ja rullatuolin voi vaihtaa sinkkisänkyyn.