Lumihuipun peittämään tunneliin sujahtaa elegantiksi ehostettu, takapenkille tavaramäärällä turvotettu automobiili. Kolme päivää, viisi maata. Ajokilometrejä hillitysti, aikaa hillittömästi. Ainekset hyvään seikkailuun olisi kuin liemeen keitty.

Rentoutunut autobaana vaihtuu hiljaiseen, sumussa säkenöivään tasaiseen Tanskaan. Pienen kalastajakylän leipomo on tälläytynyt tuoksuihin. Aikataulu joustaa pysähtymään. Mutta mitä lähemmäksi pohjoista pääsee, tykytys takaraivossa herää uuteen elämään. Tiistaina töihin. Onko arjessa riittävästi aikaa - arjelle?

Gradu vai kirja? Toisessa istut jaarittelemassa joutavaa jargonia toisten tuotoksista. Toisessa istut olut-ilottelemassa kimppakivaa kivijalan kulmakuppilassa. Valinta on niin vaikea. Erityisesti, kun lopputuotteen merkitys prosessissa on äärimmäisen vähäinen: kumpaakaan kun ei lue edes omat vanhempasi.

Maailman mediateollisuus vapisee vetelillä polvilla, vaikka lakimiesarmeijaa on voideltu eittämättä sievoisilla summilla. Ruotsin The Pirate Bay oikeudenkäynti on farssina luokkaa rankemmasta reiästä. Nihkeiden näppäimistöjen takaa pitäisi saada syytetyt vastaamaan väitetyistä rikoksista, joita muumioitunut oikeuslaitos tuskin edes ymmärtää. Mutta todellisuudessa kyse ei ole edes rahasta. Oikeudenkäynti on vain tekohengitystä yritysten omiin epäonnistumisiin.

Immateriaalioikeuksia lievästi (?) loukkaavat ovat sinänsä sivuseikka. “Näitä yrityksiä maailma ei enää tarvitse” -luokkaan vapaaehtoisesti vaihtaneet elokuva- ja musiikkiyhtiöt ovat yksinkertaisesti kykenemättömiä uudistumaan maailman muuttumisen mukana. Miksei huonon johtajan pää ole pölkyllä? Ihan kun maailmassa ei muuten olisi kuluttajalle ilmaisia, mutta muuten erittäin tuottavia palveluita olemassa.

En omista televisiota. Eikä tämä ole pelkästään televisiolupatarkastajalle oven raosta kuiskattava lausahdus.

Tänään selailin ei-enää-niin-ripulinsekaisena kanavia. Uusi kasipallo. “Liv - arkisin päiväaikaan.” Pieni googlaus kertoo, että Liv -kanava tavoittaa puolet suomalaisista.

Kertokaa matematiikkaa osaavat, ovatko puolet suomalaisista tosiaan kotona keskipäivällä katsomassa uutta televisiokanavaa (jolta ei tule ohjelmaa)?

Kaksoiskeskustelu oman alteregon kanssa johti päämäärättömälle pääkadulle. Mannerheimintie virtasi pohjoiseen, mutta kylmää kaliseva sisu veti kohti etelän kotia. Juhlallista tunnetta tuskin tarvitsisi tukahduttaa. Huomenna koittaisi uusi aamu. Samoissa lakanoissa, uudessa arkiasussa.