Pieni huurteinen jälkiliukkailla

Tumps. Hidas eteneminen kohti Puu-Vallilan 1900-luvun lähiöromanttista kulmaravintolaa rytmittyy kuhmuraisen jään päällä luiskahtelevien kesätossujen tahdissa. Hetkeä aiemmin viiksekäs herrasmies totesi iloisesti pirskahdellen oluen valuvan jalkoihin. Pysäköidystä keltaisesta pakettiautosta pauhasi kaksi, karaokeksi liian kaunista lauluääntä.

Hei katoo ämmä, näitsää minne ton lompakko lensi, mustalaistytön laulu katkesi kuin seinään viiksekkään herrasmiehen takaraivon kumahtaessa kylmettyneeseen katukivetykseen.

Mies väitti viiksiensä värjäytyvän verestä. Ilosta pirskahteleva tuoksahdus oli tiessään. Kipu kovisteli, mutta säikähdyksellä selvittiin.

Säilykeastiaan sullotun tampoonin tavoin paisunut ravitsemusliikkeen asiakaskunta ahtautui kymmenneliöiseen, vuosisataista syntiä syyhyävien koristetapettien verhoamaan anniskeluoikeutettuun alueeseen. Tilasin pienen oluen, Sandelsia. Ja omenamehun.

Sattumanvaraisen pöytäseurueen muut osapuolet joivat hikisinä siideriä. Tuvan lämpötila kohosi, mutta iäkkäämpi herrasmies ja nuorempi, poskilta pöhöttynyt rouva totesivat rasvaisten hiusten tuntuvan aidommilta.

Pieni olut huuhteli kitalaen nopeasti.
Jään toiselle seuraavalla kerralla, raotin suutani.
Sitten, kun tiet ovat sulaneet.