Todellinen asuntoasiantuntija iltapäivälehden sivuilla. Ja entinen maanpuolustuksen laatulehden lipevä ja julkaisukynnyksen rajaa kosketteleva kynäilijä. Kuka voi enää uskoa painettuun sanaan?

Ehkä olen itsekäs. Tuskin kukaan on koskaan uskonutkaan.

Koriseva humina sumentuu korvissa. Hiljalleen sisään valahtelevat mustapuvut vingauttavat, kilauttavat ja kopauttavat. Suloiset soinnut taipuvat helmeileväksi kakofoniaksi. Hetkeen en kuule mitään, vaikka hapuilevat silmät kiinnittävät korvat kiinnittävät yksittäisiin ääniin.

Yhtäkkiä sali hiljenee. Ilman narinaa, ilman kopsahdusta, ovi aukeaa rivakasti. Jään kaipaamaan sekasortoista sorinaa, jousien inahduksia, trumpettien törähdyksiä. Musta hahmo lipuu herkästi alkavien aplodien tömähdellessä korokkeelle. Konsertin on aika alkaa.

Myrskyn silmässä voi keinua rauhassa. Mutta sanaisen arkun avauksella olet yksinäisessä sodassa ikuisuutta vastaan.

Ajatus ei pulpahda puhekuplaksi. Kriittinen kommentti kaikuu kohmeloisille kämmenille. Nykyinen yhteiskunta on hyvä ja hellii. Oikeudenmukainen ja opettavainen. Lyhytnäköisten kansalaisten kyllästämä. Ajatuksia rajoittava, henkseleitä kaulalle kiristävä.

Sananvapauden merkitys on suhteellinen. Lain hyinen koura ei ehkä kurkkuun kietoudu, mutta massa ajaa ajatuksesi matalaksi. Tullivirkailijan viattomaksi mielletty mielivalta yllättää rehellisemmänkin Reiskan. Kertaalleen verotettu, muuton yhteydessä maahan matkaava hyödyke mätkäyttää mojovan, ylimääräisen yhteiskunta-avustuksen ylläpidettävien iloksi.

Elämä ei ole Charles Dickensin harmaata herkkua. Se on aurinkoisia päiviä horsman kukkaa orastavilla, pakettiin pukatuilla pelloilla. Se on narskuvaa nuoskaa suksen sivaltavan kantin alla. Se on pieniä debatteja oikeasta ja väärästä. Se on uusia ajatuksia, kehittyviä maailmankaikkeuksia.

Puhu oikein. Puhu hiljempaa. Maailmaa kuulee, kun aika on riittävän kypsä.