Miehen työ työssä, mutta ei yhdessä yössä. Kuusisataa grammaa. Mukavan ja herkullinen illallinen. Lasillinen sangioveseä, kaksi suklaakonvehtia. Lihavan rotan elämää luostarissa. Tai nunnan helmoissa.

Tuhansia työttömiä. Halpoja kiinalaisia lapioita. Kävelytiet hyvässä kunnossa.

Asennevika saa selän särkemään. Bling bling, kilahtaa Kelan kassa. Ja nietokset kasvavat.

Mandariinimies on nero.

Pöyräytä pallura tuote, jota saa laivarahtina ympäri vuoden. Anna ihmisten assosioida tuoksu jouluun. Ja myy lisää mandariineja. Ehkä vähän suklaata ja saippuaa, kynttilöitä ja kuusenkoristeita. Pieni pyöreän tuoksu toimii parempana puhuttelijana kuin Stockan hehtaarin kokoinen seinäkangas tai Aleksin miljoonien kandeloiden kirkkaudella Hanasaaren pataa pihisyttävät jouluvalot.

Mutta mandariini ei ole mainostoimisto. Mandariini on Rutaceae -heimoon kuuluva Citrus reticulata. Tai oikeastaan sen hedelmä.

Sushi suussa Tokion tunnelmalle altistunut äkillinen tunne vyöryy pienen ravintolan kulmatiskillä poisvientiboksia odotellessa. Katutasoa korkeammalla kiiltävästä ikkunasta ei avaudu metropolin maailma. Mutta sekuntien raksutus hidastuu. Ihmisvilinään ei itseään voi kadottaa. Kohotan katseen ikkunaan. Komea liimatukka virnistää.

Mikään ei muuttunut. Mikään ei pysähtynyt. Katutasossa olen takaisin tänään kurattomassa kylässä.

Long time no see. Short time many travel.

Illan hiljaisina tunteina ei voi olla pohtimatta, silittäisikö paidan tänään vai huomenna. Jaksaisiko aamulla nousta kahdeksalta vai yhdeksältä. Yllättävät käänteet kietoutuvat puristavaan puvunpöksyyn. Huomenna vedän henkeä syvempään, onhan agenttiteema 300 ihmisen iltapäiväistä leffasaliyleisöä tärkeämpi.

Turku on Tampere ja Tampere on Turku. Ainakin, kun Tampereen sivukujalla luulin olevani Turussa. Maantieto täysi kymppi.