Tein tänään jotain poikkeuksellista. Television edessä tuli vietettyä tehokas kaksituntinen.
Lauantaiaamun orastavassa, myöhemmin kokematta jääneessä krapulassa luulin, ettei elämä voi vajota alemmas. Nelosen kanavapäällikkö todisti ostamalla Cashmere Mafian, että voi. Ei riitä, että keskinkertaisia näyttelijäsuorituksia pursuavasta tunnin rainasta puuttuu ammattimainen kameratyöskentely ja ohjaus, sarja on kokonaisuudessaan oksettava kombinaatio epätoivoisia kopioita muista menestyssarjoista.
Kerta toisensa jälkeen Lucy Liu säväyttää. Kiinalais-amerikkalainen siitostuotos onnistuu kieroilevan ja epärehellisen pyrkyrin roolisuorituksellaan ärsyttämään siinä määrin, että harkitsen vakavasti isän verenpainelääkepurkilla käymistä. En väitä, että tuntia aiemmin toisaalta tuutattu tohtori House olisi miellyttäväkäytöksinen herrasmies tai esimiehen verraton esikuva. Parempi kuitenkin rehellinen kusipää kuin kieroileva mielistelijä.
Myöhemmin poikkeuksellisen rentoutumisyrityksen jälkilämmöillä jäin pohtimaan kokemaani. Televisio saa tunteet pintaan, siitä ei epäilystäkään. Mutta televisio-ohjelmien laatu hämmästyttää - joko katsojaa aliarvioidaan yliäyräiden tai keskivertokatsojan vastaanottajapään havainnoinnissa mättää todella pahasti. Karkeamman luokan sontaan ei voisi kuvitella törmäävänsä edes jäteveden tislaamossa.
Loppua lähestyessä legendaarinen OstosTV olisi todennut, “eikä siinä vielä kaikki”. Jos ei kahden ohjelman televisio-otos tyydyttänyt, hymyä ei herunut myöskään mainostauoilta. Hävettää koko alan puolesta, minkälaista ala-arvoista huomioärsykettä visuaalisesta radiopäätelaitteesta lähetetään. Tuntia myöhemmin en muista muuta mainosta L’Orealin veitsellä muotoillun mallinaaman lisäksi. Laatu nolla, eikä huomioarvoa ole. Onneksi mainoksia ei tarvitse katsoa. Ainakaan ennen aamua.
Olen silti onnellinen. En omista televisiota. Enkä ole (enää) angstinen.
