Perjantaipöhinä pursuilee etelä-afrikkalaisten eiralaisessa kuppilassa. Puolityhjä tiski horjauttaa humaltuneen rokkivaarin samaan pöytään. Seuraan sivusta filosofista keskustelua, mutta ajoittain uppoudun tuijottamaan meikillä peiteltyä, arpeilevaa ihoa. Hiljentyneenä hetkenä hän käännähtää. “Lucky bastard”, Kari Peitsamo määrittelee minua.

Lauantain aurinkoinen alkutaival ei ole entisensä. Aamiainen Tangossa ei tunnu tavalliselta. Säteet pakottavat massan liikkeelle, pitävät puolipirteät pyörykät puuskuttamassa puistossa. Kaupunki on vihdoin herännyt ikiroudasta ihanuuteen. Iloinen taivas ei kuitenkaan ole ainoa häkellyttävä näky: ihmistä on kerääntynyt jonoksi rahvaalle rikasta symbolisoivien nahkasomistelmien jälleenmyyntiliikkeen ovelle. Suu avoinna suuntaan kaupungin ainoaan leipomoon. Jauhoinen valoisuus sykkii sydämessä.

Mutta alkuillasta maailma on mustempi. Baaritiskin nuori nainen tivaa papereita. Tarkoitukseni on pyöräyttää läpyskä pelikorttina pöytään. Kierre katoaa matkalla ja punertava punakoneen valvontamekanismi läpsähtää pöydälle kuin potku palleaan. Sekunti sitten näpsäkkänä neitinä mennyt meikkipussin käsittelyä kaipaava keskenmeno vääntää naamansa norsunvitulle. Olen töykeä, vastenmielinen hemmoteltava asiaspalvelutyöhön kyllästyneelle, kyrpää kaihoavalle kantturalle. En ymmärrä. Miten muka kohtelen häntä koirana: Kiinassa koirat syödään. Tähän ei tökkäisi edes haarukkaa, saati syömäpuikkoa.

Normaalikäytöksinen nuorimies ei ole ainoa inflaatiosta kärsinyt kassi. Vaikka kantturoita kävelee kaduilla kymmenittäin, rajoittuu kaupungin pihvitarjonta lähinnä huonon ja välttävän veteenpiirrettyyn viivaan. Riittävästi ruokaa ja keskiverto palvelu pelittää, mutta mielikuvitus on huuhtoutunut suolattomuuden sitkoiseen maailmaan. Kampin BBQ Housen imaisema viisikymppinen tuntuu käsittämättömältä maailman ehkä parhaan kolmekymppiä kustantaneen tukholmalaisen Grillin jälkeen.

Ehkä pitäisi suosiolla antaa vetovastuu ruotsalaisille. Onnekas äpärä saattaisi olla hyvä vaihtoehto.

Vesi lotisee tossujen alla, eikä sähkön sininen t-paita ei piristä utuista tunnelmaa. Ankean harmaa maapallon alailmakehä on ajanut ostamaan Espanjassa tuotettuja uusia perunoita. Kana ei ole sitkeäksi keitettyä, mutta yhdistelmä on outo. Kevään perunasadosta nautitaan keväällä. Kevätkin on jo pitkällä, mutta ilmasto kiepsauttelee kuperkeikkaa. Miksi meninkään katsomaan etelän lämpökarttaa.

Olipa kerran tilanne, jossa Al Italiaa kaupattiin ranskalaisille. Ammattiyhdistys vastusti ja venkuroi, olisihan kaupan yhteydessä työntekijöistä potkittu puolet pastapelloille. Asia edistyi kulisseissa, mutta sopimuksen allekirjoituspäivänä Air France pelästyi unionin mahtia ja veti ostotarjouksen takaisin. Tricolori-siivet eivät siirtyneetkään patonkilaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Satujen ihmeitätekevä keijukainen ei löytänyt tietä farssiksi muuttuneeseen tarinaan, vaan peltilintujen siivet katkaistiin pakkoleikkurilla. Viikatemies kilautteli konkurssin kelloja, eikä aikaakaan kun rahat eivät enää riittäneet kerosiiniin. Työntekijät haluavat vastustaa muutosta lakolla. Mutta enää ei ole työpaikkaa, jonka tuotannot voisi pysäyttää.

Kuinka moni muistaa Paperiliiton kolmen kesän takaisen lakkoilun? Taustalla oli jo entuudestaan runsaiden etuisuuksien korottaminen.

Toisinaan toisten nilkkoihin ruikkimisen vaan löytää edestään. Näihän se maailma pyörii.

Helsinki lauantain kello 18.00 ja maanantain kello 9.00 välillä on surkeaa katsottavaa. Puoluepoliittisesta kannasta riippumatta valtio suitsee säännöllisellä kaavalla kansalaisia alkoholismin alku-urille. Hiljentyneessä kaupungissa ei ole alkoholivapaata tekemistä, eikä edes viemäreistä vierihoitoon vääntäytynyt rotta virkistäydy kadulle kävelemään. Kaupunki on kuollut.

Sunnuntaiaukiolosta ei sinänsä pitäisi syyttävästi syrjiä, mutta miksi elämästä pitäisi tehdä protestanttisen angstiharmaatakaan? Kauppaan voisin mennä juuri silloin kun haluan, kelloa katselematta tai varaamatta kalenterista kassaneidille sopivaa päivää. Holhouspelleilyä on jo riittävästi katseltu. Jos tyhmä tippuu jäihin, saattaa tyhmä henkiin jäädessään seuraavalla kerralla tietää, ettei heikoilla jäillä kannata kävellä. Eihän täällä voi ottaa tosissaan ensimmäistäkään esitystä, erityisesti kun eilen ostettu Propagandavalokuvia Neuvostoliitosta kirja sykkii nykysuomen arkirealismia voimakkaammin kuin ex-ulkoministerin paisuvaiskudos.

Mutta vaihtoehtoiskustannus sunnuntaiaukiololle on liian kova. Jeesus saattaisi pahoittaa mielensä.

Artisokka narskahtaa lipevästi takahampaiden välissä, ja vain nanosekuntia myöhemmin marinadi pirskahtaa hyväilemään himokasta kitalakea. Oliivileipä ei ehdi kauaa vanheta pölkyllä juustokokoelman seurana. Sormet ovat jäädä juustoveitsien väliin, kun kolmannesta peräkkäisestä kotikokkauspäivästä ei meinaa tulla eroa aperitivon, primon ja secondon välille.

Onneksi italialainen keittiö on muuttanut Kallioon. Pizza on nii-in maalaisten juttu.