Lucky Bastard

Perjantaipöhinä pursuilee etelä-afrikkalaisten eiralaisessa kuppilassa. Puolityhjä tiski horjauttaa humaltuneen rokkivaarin samaan pöytään. Seuraan sivusta filosofista keskustelua, mutta ajoittain uppoudun tuijottamaan meikillä peiteltyä, arpeilevaa ihoa. Hiljentyneenä hetkenä hän käännähtää. “Lucky bastard”, Kari Peitsamo määrittelee minua.

Lauantain aurinkoinen alkutaival ei ole entisensä. Aamiainen Tangossa ei tunnu tavalliselta. Säteet pakottavat massan liikkeelle, pitävät puolipirteät pyörykät puuskuttamassa puistossa. Kaupunki on vihdoin herännyt ikiroudasta ihanuuteen. Iloinen taivas ei kuitenkaan ole ainoa häkellyttävä näky: ihmistä on kerääntynyt jonoksi rahvaalle rikasta symbolisoivien nahkasomistelmien jälleenmyyntiliikkeen ovelle. Suu avoinna suuntaan kaupungin ainoaan leipomoon. Jauhoinen valoisuus sykkii sydämessä.

Mutta alkuillasta maailma on mustempi. Baaritiskin nuori nainen tivaa papereita. Tarkoitukseni on pyöräyttää läpyskä pelikorttina pöytään. Kierre katoaa matkalla ja punertava punakoneen valvontamekanismi läpsähtää pöydälle kuin potku palleaan. Sekunti sitten näpsäkkänä neitinä mennyt meikkipussin käsittelyä kaipaava keskenmeno vääntää naamansa norsunvitulle. Olen töykeä, vastenmielinen hemmoteltava asiaspalvelutyöhön kyllästyneelle, kyrpää kaihoavalle kantturalle. En ymmärrä. Miten muka kohtelen häntä koirana: Kiinassa koirat syödään. Tähän ei tökkäisi edes haarukkaa, saati syömäpuikkoa.

Normaalikäytöksinen nuorimies ei ole ainoa inflaatiosta kärsinyt kassi. Vaikka kantturoita kävelee kaduilla kymmenittäin, rajoittuu kaupungin pihvitarjonta lähinnä huonon ja välttävän veteenpiirrettyyn viivaan. Riittävästi ruokaa ja keskiverto palvelu pelittää, mutta mielikuvitus on huuhtoutunut suolattomuuden sitkoiseen maailmaan. Kampin BBQ Housen imaisema viisikymppinen tuntuu käsittämättömältä maailman ehkä parhaan kolmekymppiä kustantaneen tukholmalaisen Grillin jälkeen.

Ehkä pitäisi suosiolla antaa vetovastuu ruotsalaisille. Onnekas äpärä saattaisi olla hyvä vaihtoehto.