Lähtemisen mytologia

Lähteminen. Se on jotain erikoista, jotain johon aina assosioidaan negaatioita. Lähdet sitten maistissa marjaan tai mummon mökille, nousee kielteisyys kielestä tai tahdittomista teoista. Lähteä voi ovet paukkuen, kumit sauhuten tai karvaita kyyneliä silmäkulmasta tihrustaen.

Lomalle lähtemistä voi kuitenkin tarkastella positiivisen viitekehyksen raameista. Henkilökohtainen nautinto loppuu silti lyhyeen – jos ei vielä possukarsinoita ahtaampaan turistiluokan istuimeen upottauduttaessa, viimeistään sen sikanaaman räyhätessä takanasi. Ja onko lomakaan lopulta nautintoa? Kotiin lähtö kun odottaa kuitenkin kulman takana yhtä varmasti, kuin viikatemies kirkon kellojen säestämässä aamuöisessä usvassa. Kuin kuiskaaja rajalla.

Saapumisen positio suhteessa lähtemisen negaatioon on matkan aikaisilla tuntemuksilla suodatettu saumaton korrelaatio. Lähdit sitten kuinka iloisena tahansa, saa ruuhkautunut ja risteyksissä rykivä runkkuratikka naaman vääntymään petolinnun pesälle. Ketä siis on tuliaisista kiittäminen? Ilman ikävystyttävää matkaa lähteminen ei olisi lähtemistä, mutta toisaalta tulemisen värisyttelevä saapuminen saa mielen matkaamaan. Joukkokidutusvälineillä tai ilman.