Joulun vihreä taika vetelee viimeisiään. Napa ruskaa ruoan jälkilämmöillä, ulkona tuuli sivaltaa pihan poikki herisytellen lumettomia koivun oksia. Vielä toissapäivänä saunassa tuoksui juhannus. Vihta ropisi hikoilevalle selälle, joulun kellot kilkkasivat kahtatoista Suomen Turussa. Sinappitehtaasta. Ripulilaaksosta.

Tänään tanhutaan Tapsaa. Radion sikermät alkavat toistaa itseään. Joululaulut natisevat liitoksistaan, kun pintahometta keränneen gramofonin neula pomppii savikiekoilla kuin satiainen syyhypuskasta seuraavaan. Kinkku alkaa kuplia viimeisiään, ja kohta Auran Sinapit seikkailevat suippona vanana taas kotijoessaan.

Kaupunki on hiljentynyt. Eivät liioin tontut vaeltaneet tuiskussa tai tuiterissa. En eläessäni ole nähnyt perjantai-iltaa ydinkeskustassa yhtä hiljaisena. Ehkä juhannuksena, jos joskus olisi sattunut paikalle. Aavikon aavekaupungista puuttui ainoastaan ne hassut, tuulen mukana lentelevät risupallot.

Joulusiivous on takana, ruoan tuoksu edessä. Ehkä ähky. Väsymystä nykivän silmäluomen voi antaa levätä.

Mukavaa joulunaikaa!

…vai luontoa sinulta? Vuohilla heittäminen nousi suosituksi joululahjaksi jo viime vuonna, mutta nyt myös yrityksen ovat heränneet tavarapaljoutta vähentävään shoppailumaniaan. Sähköpostiin on viikon aikana tipahdellut jos miltäkin taholta vuohilahjoja, vammaisten taidekoulutuksen tukea, Itämeren puhdistusta sekä Virolaisten katukoirien holhousta.

Ajatus joululahjan forwardoimisesta hyväntekeväisyyteen on kaunis. Mutta ketä lahjanantaja yrittää vivuttaa? Hyvä mieli tulee antajalle, ei saajalle. Minä ainakin haluan suklaata. Aurinko kun kerrankin paistaa!

Yksi syy lisää rakastaa amerikkalaisia.

Unen sekaisessa elokuvassa pokkoilee joukko tuttuja. Siellä täällä, kurkistelemassa lahjakääreisiin, heijastumassa cd-levyjen pinnoilta tai hämärässä hohtavissa peileissä. Aikamyrskyn ympäröimä yhteiskunta keskustelee omasta arkipäivästään. Suljen korvat saasteiselta sorinalta, kuorsaan korinan yli kauhistuttaen kavereita. Yö on ikuinen. Aamu liian pimeä.