The city of light, the city of magic

Menen Mikkeliin. Siihen sulkeutuneiden sisävesilaivojen sekä syfiliksen syyhyiseen satamakaupunkiin. Lumi ei vielä verhoa lakastuneiden lehtien täyttämää maata, mutta tuima tuulahdus saa poskenpäät punottamaan. Pieni nytkähdys ja otsatukka heilahtaa sivulle. Kiristän kravatin ja kiillotan kalvosinnapit. Cock-Tail -tilaisuudesta on sopiva siirtyä alas yleviä portaita. Juhla kirkastetussa karjaluokassa voi alkaa.

Grand Annual Ball ei ole pelkkä perinne, pikemminkin mielentila raadollisen teknologiayhteisöllisyyden ruumiillisesta ilmentymästä. Tai ehkä yksi yhteinen tila, jonka fyysisiä rajoja koettelee abstrakti ajattomuuden ajatus. Mutta toiletin lattialla ei valu verinen virtsa. Herrasmiehen asuun piiloutuneet jonglöörit virittävät kurkunpäänsä kurlaukseen. Puuteri ei pölise ilmassa, mutta ilta on juhlijoiden.

Henkilökunta, henkilökunta paarlevuu! Lissää viinaa, lissää viinaa paarlevuu!

Ajatus on elämää, eikä elää voi ilman rakasta raadollisuutta. Näen kokonaisuuden kirkkaampana. Vuodesta toiseen löydän enemmän keskusteltavaa henkilökunnan ja professoreiden kanssa. Vuodesta toiseen opiskelijat nuorenevat. Vuodesta toiseen palaan väsyneempänä kotiin. Mutta vuodesta toiseen kuva on sama. Todellisen elämän epätodellinen kahden päivän repeat-nappi.

Mikkeli oli mielentila. Mikkeli on muisto. Kuin häilyvä epäilys pahasta, joka kiehtoo kuristavaan kiristykseen.