Pullotus taskussa

Nousen autosta, ovi pamahtaa kiinni ja renkaat vinkuvat kauemmas. Aivot raksuttavat viisi sekuntia tyhjää. Kireiden farmarihousujen etumustossa ei tunnu tavanomaista pullotusta. Seison mobiilipäätelaitteetta keskellä myöhäisillan Vaasankatua. Ruma ja roikkunaamainen köriläs vyöryy Kalliohovista kohti Kustaa Vaasaa. Olen unohtanut matkapuhelimen vanhempien luokse.

Kaivan laukusta avaimet, hivuttaudun hissillä kohti korkeuksia. Alahuuleni väpättää. Tunnen oloni avuttomaksi, läimityksi pikkulapseksi, jonka vaivalla keräämät kolikot ovat valuneet viemäriin. Pieni kourani hapuilee jotain kiinteää. Olen viskaamassa Kambodzhasta salakuljetettua Buddhaa läpi Neuvostoarkkitehtuurin helmen, läpi koskaan kieltämättömän rumuuden ruumiillistumaa, ikkunalaudatonta ikkunaa.

Ei mobiilipäätelaitetta, ei yhteyttä ulkomaailmaan. Ei yhteyttä rakkaaseen. Olo on kuiten armeijassa. Vihaan valtiota, mutta en voi olla rakastamatta koukuttavaa yhteiskuntaa: hyväuskoisten vedättämistä. Päivittäistä, rakasta työtäni. Vasta kun ymmärrän ottaa kaappista ylimääräisen matkapuhelimeni, huomaan olevamme orjia kuivuneen Babylonin rannoilla. Ilman yhteyttä ylimpään kolmegeehen. Eikä Mooseksesta ole tietoakaan.