When the world was different. When the island was the world.

Nousen autosta, ovi pamahtaa kiinni ja renkaat vinkuvat kauemmas. Aivot raksuttavat viisi sekuntia tyhjää. Kireiden farmarihousujen etumustossa ei tunnu tavanomaista pullotusta. Seison mobiilipäätelaitteetta keskellä myöhäisillan Vaasankatua. Ruma ja roikkunaamainen köriläs vyöryy Kalliohovista kohti Kustaa Vaasaa. Olen unohtanut matkapuhelimen vanhempien luokse.

Kaivan laukusta avaimet, hivuttaudun hissillä kohti korkeuksia. Alahuuleni väpättää. Tunnen oloni avuttomaksi, läimityksi pikkulapseksi, jonka vaivalla keräämät kolikot ovat valuneet viemäriin. Pieni kourani hapuilee jotain kiinteää. Olen viskaamassa Kambodzhasta salakuljetettua Buddhaa läpi Neuvostoarkkitehtuurin helmen, läpi koskaan kieltämättömän rumuuden ruumiillistumaa, ikkunalaudatonta ikkunaa.

Ei mobiilipäätelaitetta, ei yhteyttä ulkomaailmaan. Ei yhteyttä rakkaaseen. Olo on kuiten armeijassa. Vihaan valtiota, mutta en voi olla rakastamatta koukuttavaa yhteiskuntaa: hyväuskoisten vedättämistä. Päivittäistä, rakasta työtäni. Vasta kun ymmärrän ottaa kaappista ylimääräisen matkapuhelimeni, huomaan olevamme orjia kuivuneen Babylonin rannoilla. Ilman yhteyttä ylimpään kolmegeehen. Eikä Mooseksesta ole tietoakaan.

Taivaan piste kuultaa hohtavassa peitossa. Menen sekaisin laskuissa, määrä muodostuu merkityksettömäksi massaksi. En osaa laskea ajatukseni kulkua, en halua nähdä hiljalleen lähestyvää pistettä. Tuosta pienestä pisteestä voin vilkun erottaa, kunnes punainen ja vihreä erkanevat yksittäisestä valosta.

Yö on viileä. Huurre kiiltää kaiteella, johon huolimattomasti villapaidallani nojaan. Ne pienet pisteet vievät mukanaan, saavat ajatuksen karkaamaan kauas maailmaan. Hengitän syvään ja annan kylmyyden kirvellä keuhkoissa. Voin kuulla lumikenttien humisevan hiljaisuuden, monon alla narskuvan nuoskan. Mutta ruoho on vielä vihreä. Yön pakkasessa.

Lasken verhon. Hiljaisuus ympäröi huonetta. Kuulen raskaan hengitykseni, käteni vaeltavat napakasti napsuvalla näppäimistöllä. Olo on epätodellinen. Haluan lukea, mutta voisin nukahtaa. Haluan liikkua, mutta ruumis haluaa syventyä ajatukseen. Siinä pienessä hiljaisuudessa, keskellä ympäröivää metsää. Keskellä urbaania kaupunkia, keskellä täytenä tungeksivaa maailmaa. Keskellä kaikkea, omassa pienessä hiljaisuudessa. Syventyä pieneen ajatukseen.

Tiputus Bläkistä Anna Koohon oli kuin tulitikun riistäminen kylmettyneeltä lapselta. Kattoterassilla huovilla asiakkaita peitellyttä palvelijatarta ei näkynyt katutason kiduttamossa. Kansan syvät rivit karaokettivat tunteella, mutta mieli olisi levännyt kattojen päällä. Karaokebaarista riivinrautojen raakuna ei helpolla lopu.

Loppuiltapäivästä Sörnäisten metroaseman edessä oli Suomen Kommunistisen Puolueen edustaja jakamassa puolueen lehteä. Ärsyttävää. Mitä jos vapautta edustava, oikeampi vaihtoehto tyrkyttäisi flyereita tai markkinatalouden julistuksia kadulla? Helsingin Sanomien mielipidepalsta ainakin hukkuisi kiukkuisten sossujen valitukseen.

Tykytys jatkuu. Mömmö listasi tänään ilmestyneessä numerossa arvostetuimmat pikaruokala / kahvila -brändit. Ykkösenä komeili Hesburger (jonka omistaja ei tarjonnut omassa ravintolassaan eräälle toimittajalle edes kahvia haastattelukeikalla), kolmosena Kotipizza, seitsemäntenä Golden Rax Pizzabuffet. Kolmentoista kärkeen kunnollisia kahviloita ei mahtunut.

Mikä junttikansa täällä oikein asuu? Kaikki kuulostaa Itä-Saksalta. Jos heikottaisi, antaisin Ylen.

19:44 Sörnäisten metroasema
Olen laiska, ehkä väsynyt: en jaksa kävellä liukuportaita. Viereisellä ruumiinliu’uttimilla kulkeva, mustaan verhoutunut poika katselee onnellisena nenästä onkimaansa räkäpaakkua. Rauhallisesti hän nostaa oikean kätensä, tuhauttaa nenäkarvansa äärimmäisen vibraation valtaan ja taituroi mahtavan ektoplasmalastin kämmenelleen. Länts. Hiljalleen siirrän käteni pois rullaportaiden mukana liikehtivältä kaiteelta. Päätän, etten enää koskaan koske kaiteisiin.

21:12 Vaasankatu
Ääni huutaa nimeäni. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Noviisina luulin lapsuuden vesivaurion valuneen vinttiin, mutta aikani älykkyyttä tarkasteltuani ymmärsin, ettei kyse ole metroseksuaalisen aikakauden armeijayöunien machoilevasta olomuodosta. Ääni ei ole vain aivojeni biokemiallisia kiemuroita johtamassa sykettä paisuvaiskudokseen, vaan todellinen, avoimen ikkunan kautta sisään hönkyvä ääniaalto. Jossain asuu kaima, eikä summeri toimi iltaisin. Päätän seuraavalla kerralla vastata kadulta kantautuvaan miehekkääseen mörinään. Tervetuloa, heitänkö sulle avaimet?