Lauantai-illan anatomiaa

Taivaan piste kuultaa hohtavassa peitossa. Menen sekaisin laskuissa, määrä muodostuu merkityksettömäksi massaksi. En osaa laskea ajatukseni kulkua, en halua nähdä hiljalleen lähestyvää pistettä. Tuosta pienestä pisteestä voin vilkun erottaa, kunnes punainen ja vihreä erkanevat yksittäisestä valosta.

Yö on viileä. Huurre kiiltää kaiteella, johon huolimattomasti villapaidallani nojaan. Ne pienet pisteet vievät mukanaan, saavat ajatuksen karkaamaan kauas maailmaan. Hengitän syvään ja annan kylmyyden kirvellä keuhkoissa. Voin kuulla lumikenttien humisevan hiljaisuuden, monon alla narskuvan nuoskan. Mutta ruoho on vielä vihreä. Yön pakkasessa.

Lasken verhon. Hiljaisuus ympäröi huonetta. Kuulen raskaan hengitykseni, käteni vaeltavat napakasti napsuvalla näppäimistöllä. Olo on epätodellinen. Haluan lukea, mutta voisin nukahtaa. Haluan liikkua, mutta ruumis haluaa syventyä ajatukseen. Siinä pienessä hiljaisuudessa, keskellä ympäröivää metsää. Keskellä urbaania kaupunkia, keskellä täytenä tungeksivaa maailmaa. Keskellä kaikkea, omassa pienessä hiljaisuudessa. Syventyä pieneen ajatukseen.