Alipalkatut sairaanhoitajat vaativat korotusta. Fine. Suotakoot se heille. Mutta nyt alkolaiset lakkoilevat. Metsäalan työehtosopimusneuvottelut rakoilevat. Tietoliikennealan nörtit suunnittelevat työnseisausta. Aiemmin apteekkien työntekijät vaativat 500 euron korotusta palkkoihin.

Mitä vielä? Kuka ilmoittautuu jonon jatkoksi? Mitä jos vaaditaan kaikki reippaasti lisää ja annetaan hintojen nousun lähteä laukkaan. Siitähän kaikki tykkäisivät. Pitäisi varmaan kääriä uikuttajien rahat ja muuttaa Karibialle, nyt kun vielä ehtii. Lentoliputkin on jo melkein hankittu. Ai niin, mutta sitä ennen: lisää palkkaa myös mainosrotille, jätti-inflaatiota ennakoiden vaikkapa rapiat 25%, kiitos!

Kaupunki on hiljainen. Kävelen tyhjää katua. Taksi odottaa toivottomana tolpalla. En kuule edes omia askeleitani hiljaisuudessa. Kukaan ei kulje, kaikki ovat koloissaan. Katu on tyhjä. Vain tuuli pyörittää punaista lehteä asvaltilla.

Kallio on hiljainen. Puoliksi syöty vehnäkiisseli ei tartu narinasta hiljentyneeseen kengänpohjaan. Usvaisen taivaan alla ei värise kylmä kansa. Tänään on tavallinen päivä. Ehkä kaupungilla oli krapula.

Näyttää syksyltä. Pitkältä syksyltä, pitkällä pinnalla. Mökillä pimeys vuorottelee harmauden kanssa. Alkusyksyn väriloisto makaa elottomana mädäntymässä nurmikolla. Ei sada, mutta taivaalta tulee vettä. Takin pintaan liihottaa nanomillin kokoisia vesipartikkeleita. Tuntuu kuin jättiläinen sumuttaisi minua suihkupullolla. Kukkien hoidosta pitävä jättiläinen.

Korva kutisee. Vesi ei ole vieläkään virrannut suuntaan tai toiseen. Pumpulitikkurasia kehoittaa olemaan työntämättä sinivartista pumpulitikkua korvakäytävään. Uhmaan sääntöjä todetakseni korvan puhtaaksi. Ehkä pitäisi mennä parturiin. Korvia kutittelevat kiharat ulottuvat kohta olkapäille.

Ajoneuvon himmeässä valokiilassa matka kotiin vaikuttaa viime vuosituhannen Amigan nimettömältä seikkailupeliltä, jossa savusumu laskeutuu illasta toiseen tulevaisuuden Los Angelsin päälle. Nyt kaipaisin apinasaaren tunnelmaa ja Karibian musiikkia. Lämpöä eniten.

Satuin lukaisemaan YLEn mielenkiintoisen taustoittavan artikkelin kurdikapinallisten ja turkkilaisten kuumentuneista väleistä. En ollut aiemmin edes osannut ajatella, että PKK on myös Euroopan Unionin luokitelman mukaan terroristijärjestö. Mieleen ei voi olla juolahtamatta myös omalla maallaan oikeuksia puolustavat palestiinalaiset.

Outoja ruskeakieliä tämä pallo täynnä. Eikö nyt muka omaa kotiaan saisi puolustaa? Sehän on sivuseikka jos muutama viaton jossain muualla kuolee siinä sivussa. Oma eurooppalainen omenapussikaan kun ristiretkien jäljiltä ei erityisemmin puhdas pulmunen taida olla.

Ehkä tässä olisi sauma muuttaa nörtin elämä. Jospa lähtisin pyssysankariksi aavikolle. Tai vaikka Afganistaniin ampumaan suomalaisia sotilaita. Maksaisivatkohan palkkaa?

Elättelin hetken unelmaa. Tokion valomeri piirtyi ympärilleni. Milanon vuosisataiset rakennukset koristivat katuja. Venytin niskaa ja kaikki oli silmieni edessä. Kaupunki oli muuttunut illan pimennyttyä. Kotoisat kadut huokuivat lämpöä paksun kaulaliinan alle. Kirpeä tuuli napsahteli poskilla, mutta kädet pysyivät kuumina. Kotoisan kadun vaatekaupan edustan puunrunkoon oli viritetty jouluvalot.

Kaukomaiden mielikuvien kautta Helsingin karusta koristelluille kaduille nostettu aivotoiminta löysi todellisen tajunnanvirran Lillanin kellarista. Oscar Wilden keskitasoinen komedia Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin? viihdytti hetken. Mutta mitä odottikaan nälkäistä kotona? Kuivia nakkeja ja jäämiä kinkkurullasta. Piristävää sumppia ei silti myöhään viitsi pihisyttää, saattaisi yö mennä yläkerran hillittömän kuppikunnan kuuntelemiseksi.

Ilta oli kuitenkin monitahoisen kaunis. Tornissakin valo vilkkuu.