Koulu alkaa ja kiukututtaa. Miten joku voi kuvitella, että normaali ihminen voisi istua kursseilla keskellä päivää! Suotavaa ja loogista olisi sijoittaa luennot iltaan, varsinkin kun montaa möllykkää ei plakkarista enää puutu. Tai montaa ja montaa, mitä nyt sivuaine on vielä aloittamatta. Vaikka kurssianti tuntuu jäävän surkastuneeksi sukuelimen jatkeeksi, aktiivista syksyä on kuitenkin ilmassa. Innokas gradun lähtölaukaus on jo kajahtanut. Mietin vaan, koskakohan mahdan tehdä ne roikkumaan jääneet alkeiskurssit? Lopputyön jälkeenhän se luontevaa taitaa olla…

Roskasta huolimatta ilta oli mukava. Paljon käpertelyä vällyjen väliin, kuumaa teetä ja Walkerin vadelma-valkosuklaa cookie’ta. En sillä, että flunssa olisi lintuinfluessayskän perään tulossa, mutta lämpimän nesteen kiusausta ei vaan voinut vastustaa. Etenkin, kun alkuillan ehdoton kohokohta oli kauan odotettu ramen. Kotipolku kävi Annankadun kautta nappaamassa keittoainekset Tokyo-kan -kaupasta. Toimii. Suosittelen.

Joku varasti minun lämpimän kesän. Syyllinen ilmoittautukoot. (Joo tiedän kyllä, että Al Gorella on lista tuomittavista.)

Mutta yllätys yllätys, kylmä keli ei saattanutkaan ihmisiä sekoilun partaalle! Jännä juttu. Vuodesta toiseen saapuva, mutta kesän aikana muistista pyyhkiytyvä syksy vaikuttaakin suloiselta. Ihmiset pakkautuvat villapaitoihin ja kaulaliinoihin. Aurinko lämmittää selän nihkeäksi, mutta ruskaa odotellessa naama ei voi olla vääntymättä hymyyn. Ihan kuin punertavat lehdet koristaisivat kaupunkia - missä näin viimeksi metsää?

Niittipiiska on kadonnut. Kesän keskeltä erottuneet, mustaan hevi-verhoon pukeutuneet valkoiset valaat ovat käpertyneet koloihin. Punaposkiset urheilufriikit viuhahtelevat jalkakäytävillä, minä voisin vilauttaa. Viihdyn hiostavassa helteessä, mutta rakastan syksyä.

Naapuria on kiva katsella. Ison ikkunan valtaa joukko kyyliä, tutkain vastapäisen talon yllättävän avoimissa ikkunoissa. Jossain kalsareihin verhoutunut nuorimies lötköttää velttoa krapulaa sängyllä. Alakerrassa pieni vuh vuh on noussut ruokapöydälle. Asunnon neitiä ei näy, mutta uuden körilään iso maha pilkahtaa verhottomasta arinasta. Ei muuten uusi, mutta miksi faija tepastelisi tytön kämpällä ilman paitaa?

Myöhemmin illalla istun sängyllä. Kerrosta ylempi sauna on tyypattu, mutta lämpörentoutuksesta huolimatta ajatukset eivät halua istua kasaan huomista thesis-tapaamista varten. Pieni hahmotelma paperilla lupaa kukkaista tulevaisuutta, mutta kuinka kiviseksi tie osoittautuu, jää nähtäväksi. Kun saisi edes ilmoittauduttua alkavalle lukukaudelle.

Mitä seuraavaksi? Tavallinen työviikko, pari illallista, perään vilkuiltu ruokavalio ja kasa uskotteluja lenkkeilyn aloittamisesta. Ehkä pyrähdys kaupoissa, sateisia iltapäiviä ja alvariinsa piippaava muistutus hammaslääkärin varaamisesta. Ordinary days after each other, kuten mainoskin lupaa. Mutta olen oppinut laskemaan oman verhoni alas. Tiedä vaikka jos joku kyyläisi.

Pysähtynyt amerikkalainen unelma voi olla yllättävän jännittävä. Ymmärrät ruohonleikkurilla istuvan paksun miehen olevan kipsiä, mutta teosta tuijottava pariskunta saattaa saada yllättäviä vilunväreitä selkäpiihin pienellä liikahduksella. Jos vahagalleriassa nuket näyttävät aidoilta, Duane Hansonin näyttelyssä niiden voi kuvitella heräävän henkiin.

Ylhäällä - ja toisaalta ulkona jatkui Oi Maamme -valokuvanäyttely, Espalla wanna-be-hippi-anarkistilapset valtasivat katua kuvitteelliselta kapitalismilta. Suu monttuna ihmettelin ihmisten rumuutta. Niin monta kaunista naamaa, samalla mauttomuuteen hukutettua ruumista. Mutta oman siirappisen unelman pikalaihiskilot eivät toistaiseksi ole palanneet.

Now online.