Aika väsynyttä touhua. Kylmä tuuli ja vihlovat sadepisarat tuntuvat katoavan hetken ajan Tokion talvelta. Mutta mielikuvasyövereiden ulottumattomissa lounaslistalta poimittu kolea kesä on kuin karvaton koira: ei pärjää talvella, paistuu kesällä ja haisee uitetulta elukalta miltei aina.

Mitä muuta elämään? Töitä tehdään illalla, kesällä kun päivät luikertelevat lusmuiluun. Myös nälkä muistuttaa itsestään satunnaisina solvauksina. Milloin maha möyryää, milloin kaasu kuplii. Vain huijatakseen saadakseen ruokaa, vaikka kurkunpäänportti on ilmoittanut tulvivansa eikä supistimenkaan kastuminen kaukana ole. Mutta lihavaa lasta on vaikeampi kidnapata.

Deerhoof’in amerikkalaismuusikko sanoi sen hyvin Radio Helsingin haastattelussa.
- Although every politician is saying that the democrazy is a good thing, it still has two sides. And it sucks if you happen to be on the losing side.

Täydellistä! Lopultahan elämä on pelkästään kasa kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia mittayksiköitä, niiden arvostamista tai aliarvostamista sekä hippu sähkökemiallisia tunteita.

Vilkaisu vanhoihin blogiteksteihin saa mietteliääksi. Koskaan ei voi olla ihmettelemättä, miten junarata on kaventunut vuodessa tai maailman meret koluttu kahdessa. Ja silti illan ainoa ajatus on, pitäisikö antaa yksinäisyydestä kärsineen bonsain kuolla vai nyppiä kuolleet lehdet?

Ulkoilu ei avaa silmiä. Röyhkeät lokit poukkoilevat mökillä, Kalliossa ja Pressossa. Puu-Vallila paljastaa kätköistään salakapakan ja SOK-talo kutsuu kiipeämään katolle. Palaan kuitenkin pieneen koppiin parin ajatuksen kanssa, joita en ehdi kirjoittaa ylös. Ideat poukkoilevat epätoivoisesti kunnes katoavat sähkökemiallisiin syövereihin.

Aktiviteettivimma iskee päälle. Haluan tehdä ja toteuttaa, räjäyttää pankin ja kiivetä seinille. Vilkuilen ympärilleni. Kaupunki ei osaa päättää Vallilan Konepajan kohtaloa, mutta hiekkakentälle nousee arkkitehdin oksennus. Miksi uudistuotanto muistuttaa pöntön kylkeen pinttyneestä ripulista: eroon ei pääse vaikka tilaisi Talebanit tupaantuliaisiin? Hississä sentään oli mukavaa seuraa.

Hiljainen kaupunkini elää. Ravintolasta ei tarvitse poistua hiljaisuuteen, kylmyys ei sivele ihon kuulasta pintaa. Päinvastoin, noustessa miellyttävä marinadi möllyää mahassa, lempeilee illan kosteutta säkenöivälle säälle, kiittää ja kumartaa. Maksapihvejä, grillillä kypsennettynä, ja tuoretta parsaa. Tippa täyteläistä punaviiniä on täydellistä elämää.

Perjantailta tuntuvan keskiviikon kunniaksi hieman Cannesin palkintosijoillakin pyörähtänyttä valistusta kansalle.