Milta tuntuu herata Astrid Lindgrenin sadusta? Edessa aukeaa kallioon sukeltava linna ritareineen. Kauniit, romantiikkaa hehkuvat varit, luonnon uskomattomat muodot houkuttelevat astumaan pidemmalle; tutkimaan, mita turistien silmilta peitellaan. Luola jatkuu ja jatkuu. Jossain virtaa joki, tervaiset tulilyhdyt valaisevat pimeaa matkaa, jonka paassa odottaa tuhansia vuosia piilossa asunut salaisuus.

* * *

Vasta paastyani kotikutoisen rallikuskin takapenkilta pohtimasta, olisiko isa Allah, aiti Jumala vai androgyyni Buddha paras ateistin matkakumppani, hyppaan itse rattiin rajan toisella puolella. Illan sivukujan pienen kapakan paikallisten seura vaihtui kroattigermaanien valtaamaan lomahelvettiin. Ei silla, etta olisin kaivannut iloista baariemantaa jakelemaan istuintyynyja asiakkaille, ettei vastapaisen kirkon katukivetys olisi ollut liian kova istua. Piskuiselle terassille kun ei edes kourallista tuopottelijoita mahtunut.

Mutta pikapysahdys kirpun kokoiseen rantakylaan toi paitsi heratyksen 70-luvun Mallorcalle, mutta kourallisen hyvaa tuuria. Parin hotellin kaannytettya renkaille siirtyneet reilaajat, avaimet rantahotellin huoneeseen loytyivat laitakaupungin perheen matkatoimistosta.

Juna kolisee vanhoilla kiskoilla. Vaununhoitaja on kerannyt liput, mutta uni ei tule. Makaan kirppuisella punkalla, moneen kertaan tulleilla lakanoilla. Pienessa kopissa on viisi ruumista, omani mukaan lukien. On kuuma, eika avaruuteen suhiseva avoin ikkuna auta yhtaan. Paassa ei jyskyta krapula, mutta olo voisi olla parempikin. Paa on taynna rakaa, tippa kerrallaan valumassa kohti alempaa petia. Miltahan sukellusveneen miehistosta mahtaa tuntua, mietin, kun parikymmenta senttia jalkojeni paalla on rinkkaa kannatteleva hylly. Klaustrofobia ainakin parantuisi nopeasti.

Vihdoin aamu alkaa sarastaa. Alan miettia ylos nousemista, mutta aikataulusta ei ole tietoa. Vaantaydymme ulos neuvostokopista. Ilma tupakansavuisella kaytavalla ei ole juuri ruumishuonetta raikkaampi.
Why did you wake up so early, tuikahtaa paperinipun yli kyyristynyt, haaleaa kahvia joskus lapinakyneesta lasista juova vaununhoitaja satkan lapi. Totta. Olimme tyhmia, mutta harjoittelemme vasta ensimmaisella junalla. Olemme suht ajoissa, vasta 40 minuuttia oletettavasta aikataulusta jaljessa. Juna jatkaa Zagrebiin. Kantapaat kolahtavat kevyen rinkan kyydittaessa tukevasti maan pinnalle.

* * *

Ihastun hetkessa kaupunkiin. Uudemmilla alueilla arkkitehtuuri on vahintaan sekavaa, mutta vanha keskusta ei voi olla hurmaamatta. Saksalaisen oksennuksen tarkka jaykkyys on kateissa, ihmiset ovat ystavallisia. Mukavassa ymparistossa ei voi olla olematta mukamattomampi.

Kierramme paivan Ljubljanassa paikallisen ystavan opastuksella. Illalla matkaamme Koperiin, seuraavaan yllatykseen. Jaan hiljaisuuteen miettimaan, miten nain kauniiseen maahan voi mahtua miljoonia pienia ihmeita. Rantatalon avaimia kilistellen en voi myos olla ihmettelematta ihmisten ystavallisyytta. Yli neljan vuoden takainen tuttava pahoittaa mielensa, ellemme yovy heidan tyhjassa ranta-asunnossa.

* * *

Aurinko. 35 astetta polttavia uv-sateita. Lempea tuuli ja kuumuutta kihiseva Valimeri voisivat olla syita isoon onneen. Mutta arvorakennuksia ja vanhaa arkkitehtuuria suojeleva rakennuspolitiikka yhdistettyna fiksaatioon kokeilevaan katutaiteeseen saavat mielen hymyilemaan.

“On turha valittaa, kun kuolleetkaan eivat valita”, paassani kaikuu katsellessani edistyksellista ja puhdasta kaupunkia. Autoilta suljetut kaupungit, ilmainen bussien liityntaliikenne parkkipaikoille ja kadun kulmiin ilmestyneet koirankakkapussit ovat vain pienia asioita, mutta etelan lammossa mutkattomasti toteutettujen pohjoisen unelmia. Taas yksi elaman hymyinen paikka “voisin muuttaa” -listalle lisaa. Olisitteko uskoneet Sloveniasta?

Puutarhabileet onnistuivat yli odotetun, vaikka taivas puskikin pilveä iltapäivästä. Ilta kääntyi kuitenkin lämpiäksi, booli hetki hetkeltä vahvemmaksi eivätkä desibelitkään liioin alkometrin käyrästä poikenneet. Komeuden kruunasi sunnuntaiaamun makkara-aamiainen hellivän auringon helmoissa.

Väsymys on voitettu ja rinkka pakattu. Uskomattomasti taituroimme kahden ihmisen kuukauden tavarat 75 litraan parissa tunnissa. Kasa turhaa raahautuu helposti selässä Itä-Euroopan raiteilla.

Nyt nukkumaan.

Matkaa voi seurata myös kartasta, jota yhteyksistä riippuen pyrin pitämään ajan tasalla.

Työ on tehty ja sielu siirtyy säilykepurkkiin. Seuraavaksi löhö-lauantai sekä kolmen viikon matkustelu-maanantai, sähköpostiin en koske vaikka purkinavaajan terä kantta kuinka painelisi.

Seuraavaksi suuntaamme Francescan kanssa Itä-Eurooppaan. Siitä lisää matkan varrelta.

Miten tuntuukaan syksyltä! Olisi ihanaa kaivaa villapaita kesäjemmasta, avata pitkät hiukset myrskyyn hulmuamaan ja kuunnella aaltojen pauhua. Mustikkapiiras lämmittää mieltä ja mahaa, kipinöivästä kiukaasta leijaileva tuoksu tuntuu kirpeältä kaikilla aisteilla. Olisi aika nauttia kesästä, mutta heinäkuun syksy on päättänyt ryskyttää laituria ja muistuttaa mustilla pilvillä. Yhtäkkiä taivas pimenee. Voisin käpertyä teen ja hyvän lehden seurassa sohvan syövereihin.