Aamun Kauppalehti kertoi perjantain Helsingin Sanomien kertoneen Mauri Pekkarisesta, joka kertoi suunnitellun Kehärada-hankkeen lykkääntymisestä.

Koska ihmiset ymmärtävät poistaa jyväjemmarit politiikasta ja herätä todellisuuteen, jossa pellonkyntäjät ovat häviävä vähemmistö kansasta, mutta (liian) suuri enemmistö eduskunnasta? Olisiko aika antaa kaupungin kasvaa ja pistää pellot pakettiin?

Tänään Pekkarinen tosin kertoo vain siteeranneensa keskustelua. Media kuulemma kasvatti kärpäsestä härkäsen. As usual.

Pelko naaman menettämisestä ei ollut tänä viikonloppuna vain japanilaisten ongelma. Pieni paniikki antoi onneksi odotella itseään Ylen hoitaessa viisutelevisioinnit poikkeuksellisen onnistuneesti. Eikä Hannakaan huonompi ollut, kumman kauniin olivat trukkikuskista taikoneet.

“Onko teillä nimi listalla?”
“Ei.”
“Onko teillä gold vippiä?”
“Ei.”
“Miksi te sitten olette tässä jonossa?”
“Mä käyn täällä niin usein, että mun mielestä meidän pitäisi päästä jonon ohi. Ja mä tavallaan silleen ehkä jotenkin tunne ton toisen poken” hän sanoo.
Huuli pyöreänä köriläs ohjaa illan parhaimman näköiset Helsingin kattojen ylle.

Selvä silmä eksyy sekunteihin. Korkealla ulkona hengitys värähtelee iholla. Paikka täyttyy ja tyhjenee, elämän hitaat hetket matelevat anellen lyhyttä taksijonoa lähitulevisuuteen. Taivas punertuu. Kello on pilkku. Aurinko nousee pilviverhon alta. Kerta toisensa jälkeen maailman keskinormaalein tavallisuus jatkaa hätkähdyttää. Silmien räpsäytys on Radio Helsinkiä uskottavampi.

Kallio on kaunis koti. Pitkästä aikaa herään täältä lauantaina. Aurinko paistaa, harjuisella kadulla vaeltavat roikuttavat takkeja kädessä. Uuge Kojola soittaa rytmikästä latinofuusiota Radio Helsingillä. Tiuku tikittää vasta yhdentoista jälkeisiä sekunteja, mutta aamun ensimmäiset ovat kaivautuneet koloistaan Kalliohovin terassille.

Tuorepuristettua appelsiinimehua, sinihome Chevreä ja tilkka espressoa sihisevästä mutterista. Kuihtuva bonsai yrittää latistaa tunnelmaa, mutta lähtee tilkan jälkeen mukaan ilakoimaan kaunista päivää. Euroviisuja, epäsivistyneitä urheilulajeja ja lyhyitä hetkiä auringon valokeilassa.

Ruostuneen keittiönpöydän ääressä istuu hiljaisia tuoleja. Yksi kokonainen elämä, valmiina lähtemään päivän seikkailuun.

Iso veroahdistus on hellittänyt hetkeksi. Tällä kertaa kiitos Oy Yleisradio Ab:n, joka on tehnyt työnsä kunnialla, ja sain seurata Euroviisujen semifinaalin loppua netistä suorana. Anaaliloogisen vastaanottimeni kun olen antanut “turhana” pois.

Pitkänä luiskana nieluun valuva kebab nostattaa herkän muiston pintaan.

Trendibaarin näköinen, erittäin miellyttävä paikka tarjoili hienoisen pettymyksen tuottanutta riisipuuroa. Puuron päälle sai valita mieleisensä muutamista päällyste vaihtoehdoista. Henkilökohtaisesti tyydyin korservatiivisimpaan vaihtoehtoon: kuivattuun lihaan piparjuuren sekä puolikkaan nakin koristaessa vellimäistä asetelmaa. Boonuksena saimme annoksiimme tökätyt Kiinalaiset munkit. Ei siis mitään uppopaistettuaja pieniä ukkeleita, vaan perinteistä Suomalaista vappureikämunkkia maultaan muistuttavat puolikuut. Riisipuuroa?

Ei, kebabia. Mutta on vaan niin rottaa lainata itseänsä. Tai kuunnella Viisuja. Mutta lupamaksuja en maksa, en vaikka leikkaisivat pois.

Kultakaivos löytyy jokaisen taskusta. Pieni pysähdys katukuvaan, eikä tässä kylässä vaella suuria massoja. Liike ei hidastu valkokankaalla tai mielikuvassa, vaan todellisuuden pienissä sopukoissa. Enintään kiusallisilla veroverirahoilla ylläpidetyssä karusellissa, jonka toistaiseksi hyvin rasvatuista aisoista monikaan ei ole vielä katkennut.

Paholaisfreskoja on turha maalata. Puhdistuksen aika tuli ja näytti, ettei kulttuuriaarteilla ole merkitystä. Vaikka kuinka vouhottaisi, selitys löytyy silittelystä. Kallio on aidompi kuin duunarin röyhtäys. Kuuma suihku ei paranna impotenssin porvarin märkää päiväunta. Laiva ei heilu, mutta eteenpäin sitä on turha kiskoa. Kapteeni ei välitä, eikä matkustajia kiinnosta.

Olemme oman oksennuksemme orjia.
- Hieno mies