Illan takertuja

Kohta maha ratkeaa. Väsymys, kiire ja epäterveellinen ruoka eivät lisää sielun nautintoa. Paisumusahdistus nousee pintaan vaikkei pelastusliivin punaista narua ole kiskaissutkaan. Portishead rauhoittaa, mutta ruokkii ärsykkeitä. Tätä kuuntelin Japanissa.

En voi olla kuulematta kahden pissiksen keskustelua metrossa. Tai voisin olla, mutta en halua. Portishead hiljenee. Vitut vinkuvat korvissa. Hetki toisensa perään, vuorotellen tytöt rukkaavat paksun iPodin pauselle. Kuuloke valahtaa korvasta, vain kuullakseen kaverin lyhyen ja tylyn kommentin. Siis vittu miten vitun hyvä biisi tää on.

Toinen nostaa putkikassin viereensä. Siis mä en daa kestä et mun vieres istuu joku deeku. Siististi pukeutunut keski-ikäinen nainen katsoo punastellen sivumpaan. Kerta toisensa jälkeen ihmettelen, kuka on taikonut saman ikäluokan siskostani niinkin aikuisen? Mistä nämä oksettavasti käyttäytyvät meikkimessut on puserrettu? No niin, sieltäpä juuri. Pitihän se arvata.

En kestä enempää nauramatta. Metro hidastaa ja ovet kalahtavat auki. Vastapäätä minua seisoo kuin ilmetty historian opettajamme, Pekka Salo. Pyöreät silmälasit, kirja kädessä. Väärä henkilö, mutta häkellyn. Divirilukemiston kansi kysyy Oleko minä murhaaja?

Hetken jos toisenkin epäilen. Olenko vai oletko? Vai kenties se yksi… kuka on kenen kaveri, kuka kusetti ketä, mistä löytyy murha-ase? Ei tarvitse olla Sherlock. Aihe paljastuu aidoksi. Hugh Pentecostin novelli on julkaistu ainakin Ellery Queniin jännityslukemistossa 1963. Mihin katosi murharyhmä? Tämänkin totuus löytyi Populaari-blogista. Maailma on pieni ja hiljainen. Portishead voimistuu. Kuva himmenee.