Ikuinen kaupunki

Hiivimme harrastunnelmaiseen kirkkoon Espanjalaisten Portaiden yläpäässä. Jumalanpalvelus jatkuu. Kuiskuttelemme kukkulan päällä, laskevan auringon ikkunoista sisään sihtaamasta valosta. Sydäntä lämmittää ajatus matkasta, maallisesta mammonasta: käsissä roikkuvista kasseista.

Pienet hetket seuraavat toisiaan. Herkeämätön nauru kaikuu holveissa, hämyisissä kapakoissa. Illan viimeiset säteet, aamun raikas tuulahdus – humina ei pysähdy. Empaattisissa raunioissa lepäävä kaupunki jatkaa elämää herkeämättä. Meren antimet koristavat illallisen, pasta saa pöydän notkumaan.
“Vielä yksi laulu”, joku huudahtaa.
Ei ole aika eikä aikaa lähteä. Isäntä on tuonut uuden pullon pöytään. Sade ei ole syy olla, mutta kastuneet hiukset muistuttaisivat elokuvaunelmasta. Totuus olisi viluisempi.
“Ehkä vielä yksi”, todetaan.

Ikuinen kaupunki jää suuruutta hehkuvine raunioineen vauhdilla taakse. Kiitävän taksin ikkunoissa vilisee vuosituhansien kulttuuri; kärsimys ja nautinto. Viini on taas virrannut ja lämpö hellinyt ihoa. Mutta Colosseum ja Pietarin kirkko heittävät aamuauringon värjäämälle taivaalle arvoituksen: miten ihmiskunta on ollut niin ohjailtavissa, suoraan päättäjien liekaan kytkettynä? Arvoitus kuitenkin ratkeaa nopeasti. Aika ei ole muuttunut orjuuttamisesta mahtipontisen rakentamiseksi. Laitokset – Yhdysvaltain sotakoneisto ja Monsanton kaltaiset yritykset todistavat karua totuutta, miten yksilö ei jaksa pyristellä vastaan. Vaikka valta valui keisareilta paaveille, jatkaa vallan virta kulkuaan vaikkei Ikuinen Kaupunki kaatuisikaan.

Rooma, kevät 2007