Elämä mobiilikalenterin varassa on petollista. Saattaa sattua iloisia yllätyksiä, kun koulutädin antamaa paperinivaskaa ei ole selannut huolella, ja huomaa erehdyksessä menneensä luennolle - juuri sinä päivänä, kun sitä ei niistä lukuisista ole. Mitäpä siinä hätiköimään, kengät kantavat pölyävät rannan kautta kotiin. Kerrankin ajoissa, auringon valossa.

I was fine, feeling strong. Didn’t want to fall in love with anyone. Now that it’s gone too far to call for a halt, I’ll blame it on the moon ‘Cause it’s not my fault. I didn’t think I’d this would happen so soon, so I’ll blame it on the moon.

Iltakävely Aleksilla on ihmeellinen asia. Yksi ei tarvitse edes iPodia korville kuullakseen Katie Meluan ihanan kappaleen. Ihan kuin olisi ulkomailla.

Kurssin arvosanoja selaillessa silmään pisti epäilyksen juonikas piikki. Miksi poikien keskiarvo on rutkasti tyttöjen keskiarvoa alhaisempi? Ala-asteella menisi vielä selittelyt poikien taipumuksesta riehua enemmän, mutta miten mutkalle suu paneskellaan yliopistossa? Selkeää syrjintää. Opettaja - naisopettaja jopa näyttää syrjijältä kun asiaa pohdiskelee. “Ei kai pojat nyt ekologisuuksista mitään voi tietää”, voisi tuumata.

Onneksi aurinko paistaa. Tekisi mieli kävellä töihin, mutta tänään ei ole aikaa. Himpun kun lämpenee, hyppään pyörän selkään ja kaartelen keväisen (toistaiseksi koirankakkaisen) Töölönlahden reunoja. Tekisi myös mieli tuoda legendaarinen Yamaha Passola skootteri mökiltä. Voisi huristella viimatukkana.

Aurinko ei paista kuitenkaan jokaiseen rööriin. Tiedä mihin metron kuski oli kypsynyt, mutta rouva (äänestä päätellen tuskin neiti) pysäytti ajokkinsa Rautatieaseman pysäkille ja totesi lakonisesti natisevalla äänellä rätisevään kovaääniseen “minulla on tässä kolmeen asti aikaa, niin odotellaan sitten”. Ei se kolmeen asti odottanut, kolme minuuttia kuitenkin.

Tänään jumituin Placeboon. Kertaalleen.

Nyt alkaa olla käpy kypsänä. Päivä toisensa jälkeen vietetyt neljätuntiset homeisten ja kuvitteellisten case-tehtävien parissa alkavat tuntua haisevalta perseeltä*. On törkeää ihmisten aliarvioimista laittaa opiskelijat (saati harrastelijaopiskelijat) tekemään miljaardeja liuskoja vaativia kirjoitustehtäviä, joiden kontaktipinta todellisuuden kanssa on yhtä voimakas, kuin toveri Leninin mausoleumin ilmastointilaiteen tarve vuosihuollolle.

Helppohan se on akateemikkona yksinkertaistella ja vedellä viivoja suoriksi, kun kukaan ei kuitenkaan ole laittamassa vastuuseen tahattomuudella aiheutetusta kärsimyksestä. Voisi jo gradun tekeminen alkaa. Mikki Hiiri -maailma alkaa kyllästyttää.

* Mistä tuli mieleeni, että Reetta vietti viimesimmän viikon Playa Del Inglesissä hotellissa nimeltä Los Cactus. Kuinkas muutenkaan.

Kesä vilahti silmissä. Ohi meni nopeaan.

Oli hauska herätä auringonpaisteeseen, lintukin lauloi. Eipä tarvinnut kauaa ilosta itseään tuudittaa, kun märät rätit alkoivat valua taivaalta. Kuka keksikään harmauden? Tai ilmastonmuutoksen.

Tuskastuttavat koulutehtävät saavat maan vetovoiman kohdistumaan poikkeuksellisen voimakkaana hyvin nukkuneisiin luomiin. Miten sitä joskus miettiikin kalenteriaan: 40-50 tuntia töitä, 6-7 tuntia luentoja, 9-12 tuntia tehtäviä, sekä liian vähän aurinkoa. Lähtisikö täysin tervejärkinen samaan leikkiin? Helposti, ainakin sunnuntaisin. Eihän tuo taida olla vielä mitään. Onneksi etäsuhde pelastaa.

Joskus voisin myös lasketella. Kiitos näistä keleistä.