Olemme herkullisella lounaspizzalla Rivoletossa. Insinöörin näköinen tylsä mies valittaa, koska työseurueemme nauraa liian äänekkäästi. Artisokka-vuohenjuusto-rucola-pizza ravitsee kasvavan vatsan. Harmittaa, kun en toivottanut tylsimykselle kuraista ja kuolettavaa viikonloppua. Olin kiltti. Kerrankin äiti voi olla tyytyväinen.

Helsingin Sanomien Media-Hesa -liiteessa suunnittelujohtaja Päivi Topinoja-Aranko kertoo Oma moga -palstalla, kuinka nuorena ad:nä vuorasi sisäisessä kriisissä kärvistelevän teollisuusyrityksen lippusiimoilla, viireillä ja kattomobileilla piristääkseen duunareiden päivää. Kampanjan teema oli “hyvällä työllä eteenpäin”. Tuloksena työntekijät menivät istumalakkoon.

“Siellä yrityksessä olisi varmaan pitänyt keskustella asioista. Mainostoimisto sen kampanjan kuitenkin ketterästi asiakkaalle myi, eikä se lopputulos sinällään ollut mainostoimiston syy. Siitä kuitenkin oppi sen, että kannattaa analysoida, ennen kuin alkaa tehdä.”

Niin. Eikös se ole, että tyhmä on se joka maksaa, ei se joka pyytää. Yksittäistä tapausta lienee turhempi pyöritellä pidempään, mutta vaikka case onkin parin kymmenen vuoden takaa, jää mieleen pyörimään minne katosi etiikka?

Aurinko kiltti,
tuuli tuhma.

Narskuva lumi kiltti,
kylmyys tuhma.

Korruptiolounas, maha täynnä.

Lepakon näköinen harakka nokkii jäätynyttä oksennusta. Kaksi Kalliossa, kaksi Albertinkadulla vierekkäin. Teknologia on turhaa. Eilisen ruokalistan voi tarkistaa pikavilauksella kadulta. Rakastan tätä kaupunkia.

KY:n Speksi Pomo Sapiens on mahtava. Käykää katsomassa, pyörii Helsingissä vielä ensi viikolla maanantaista keskiviikkoon. Parempaa ette ole nähneet.

Musiikki on hiljentynyt, jälkimaku polttaa suuta. Kuuman ja kylmän rajalla hikoiluttava tunne jäädyttää tiputtavan nenän. Aika on seisahtunut. Unohdamme maailmankaikkeuden itseltämme; itsekkäältä rakkaudelta.

Vatsa täyttyy, ähky valtaa olon. Himo ei kuole. Todellisuus ei ole vain yhtymäkohtia metallikehysten välissä.

Herää suuri keskustelu. Toivoton unelma tulevaisuudesta, hattarapilvi menneisyydestä. Pullonpohjat palavat tapettina taivaalla, vaikka vanhasta ei ehtinyt vierähtää. Hiljaisuus.

Polte tuntuu enää etäisesti. Kylmä vihloo hampaita. Elämä on enää yhtymäkohta todellisuuteen. Mielikuva kauniimpi. Näin on hyvä. Pullo ei sihahda. Sisältö on kuvassa, kehyksiin en yletä.

Se olen minä, piilossa.