Sade. Pimeys. Myrsky. Vesi ropisee vanhempien peltikattoa vasten. Toivottavasti tuholaisoravia ärsyttää korvissa uliseva tuuli. Onneksi ei ole koiraa. Ei huvittaisi antaa virtsan valua. Toisaalta myrsky on kiehtova. Laittaisin keltaisen sadetakin ja troolarimiehen hassun hatun. Ulkona kelpaisi. Mutta ei villatakissa.

Kohta alkaa remontti pienessä luukussa. 3 metrinen lisko odottaa peittämistä, mutta ensin pitäisi valita maalit. Haluaisin räjäyttää kaapin ulos asunnosta. Miksi joku voi tehdä niin rumia rikoksia pieniä ihmisiä kohtaan? Edellinen asukas ei ole imuroinut lattiaa. Pölykissojen lilliputtiarmeija tervehti ovella. Ja tyttöjä väitetään siisteiksi! Pah! Samoja sottaajia. Pahempia.

Kuka keksi väsytyksen? Kuka keksi huonon musiikin? Ehkä voisin olla buddhalainen. Kaikki olisi pelkkää hymyä ja pulleaa mahaa. Ehkei sentään hymyä Japanissa, ehkä jossain muualla kuitenkin. Tosin jos asuisin toisaalla, en voisi olla nykyisessä duunissa. Enkä voisi katsella itseäni peilistä. Päivittäin. Vähintään tunnin. Mutta voisinko dipata sokeripaloja akvaarioveteen?

Onnellisuustutkija Daniel Gilbert kertoo päivän Hesarille, että ihmiset ovat onnellisimpia kuuluessaan yhteisöön. Maallinen mammonakin kyllä värisyttää, muttei läheskään niin pitkäaikaisesti kuin luulemme. Näin ollen omakotitalo järvenrannalla olisi pahimpia yksilön itselleen kylvämiä virheitä. Todellisuus tosin ei voi olla pelkkää tutkimusta. Hesarin väittämän kanssa kun heittäytyy poikkiteloin Pommacia Nurmijärvellä lipittävä pääministeri. Kuka halusikaan eristäytyä maailmasta?

Todellista eristäytymisestä kieltäytymistä oli perjantainen maku-excu Iranilaiseen keittiöön. Head chef Alí loihti mitä uskomattomimmat tuhannen ja yhden yön herkut nälkäisille seikkailijoille. Karjalanpaisti ja veripalttu - maaseudun vastineet - jäävät valitettavan toissijaiselle tasolle heinäsirkoilta näyttäneiden kasvisten maukastaessa porisevia nautapatoja. Voisin väittää joka toisen lukijan naaman vääntyvän mutkalle, mutta siinähän mutruilette ja murisette. Henkilökohtaisesti nautin Lähi-Idän herkuista enemmän, kuin yhdestäkään yliarvostetusta mukasuomalaisesta mätöstä.

Suomalaisen omakotitaloarkkitehtuurin nykytila vaikuttaa lähinnä lobotomiapotilaiden iltapäiväkerhon puuhastelulta. 50-luvun rintamamiestalojen yksinkertaiset linjat ja massatuotantomonistelu selittyy vielä ajan vaikeuden puitteissa, mutta kuka näistä kultapossukerholaisista voi väittää 21 vuosituhannen olevan vaikeaa? Elämän suurin itku ja murhe tulee pilaantuneen simpukan aiheuttaman ripulin valahtamisesta Volvon natisevalle nahkaistuimelle, ei lämmitysöljyn, vaatteiden tai ruoan puutteesta.

Mikä sitten pihtaria vaivaa? Asumismukavuudesta jauhaa tusina televisio-ohjelmia, terveellinen rakentaminen pyörii jokaisen nikkarin huulilla, mutta kukaan ei raaski tuhlata arkkitehtiin saadakseen hippuakaan hienomman lopputuloksen. Kaikki tyytyvät valitellen vallitseviin normeihin, ihan kuin harmaus ja pimeys ei riittäisi tuottamaan itsemurhiin kehoittavaa ahdistusmomenttia. Ehkä omakotitalot ovatkin masokistien unelmia: silmät kun kärsivät enemmän kuin Jeesus ristillä tätä rakentamista katsellessa.

Vuoden vaihteen mökkibailujen valahdettua vihdoin silmiltä silmäpusseihin, jäin miettimään elämän tarkoitusta. Toiset tukevat Afrikan Aidsia ostelemalla punaisia kaunistuksia, Saddameja tiputellaan hirsipuilta ja Jenkkeissä kuohutellaan naispoliitikolla. Ei kulu montaa sekuntia kunnes tajuan eläneeni jo toista viikkoa täydellisessä uutispimennossa.

Mökkihulluus ei parissa päivässä päässyt vielä hiipimään aivokuoren sisäpuolelle, vaikka täydenkuun kiiltäessä hikisellä otsalla tunnelma oli armottoman aavemainen. Tiziano Terzanin seikkailut ovat muutoin mahtavaa luettavaa, mutta alakerran olemattomien askelten kaikuessa tyhjissä huoneissa pysähtyy väkisinkin miettimään okkultismin todellisuuteen liittävää kitkerää kaikua. Mikä läntinen kristitty on sanomaan, että ympäröivä maailma rajoittuu pelkkien hyväksymämiemme aistien havaintoihin? Miksi edes kuvittelemme olevamme oikeassa? Ehkäpä peilin läpi voisi sittenkin nähdä kauemmas…