Maalaaminen on mukavaa. En muistanutkaan, kuinka nopeasti viisituntinen voi vierähtää näprätessä kirpun kokoisen kylppärin nanopieniä kulmia, mutkia ja putkia. Isoksi kiitokseksi aiemmin epäilyttäneet värivalinnat osuivat kuin pommi torneihin. Vielä kun vaatekaapin saa rautakangetettua kokeilemaan kaatopaikkaelämää, alkaa päävoitto olla kourassa. Ja mitä mietitte? Kuka hullu remontoi samanlaisella pieteetillä vuokrakämppää?

Koska remonttipäivät kääntyivät rauhallisiksi illoiksi, löysin yllättäen itseni eilen Messengerin ääreltä.
- Eipä tuota itteekää oikein kiihota kotona lusmuilla mutta eipä täällä perseessä oo oikein mitään muutakaan tekemistä, manasi 17-vuotias maaseudulla asuva tuttavani.
Ymmärrän viktoriaanisten vuosien olevan kaukana takana päin, mutta korvassa kalskahti silti kohtalaisesti. Miksi lasta edes pitäisi jonkun asian kiihottaa? Lievän absurdi ajatus jäi liiaksi muhimaan aivokuoreeni. Mikä mättää, tulenko vanhaksi (en), olenko muuttumassa siveyden sipuliksi (toivottavasti en todellakaan, ja toisaalta tässä perheessä se lähinnä on myös mahdotonta) vai sumentaako yksittäinen verho taas ajatuksiani? Viimeistään tänään päätin olla koskaan vanhenematta.

Kertokaa, miten joku random nainen voi asua läävässä? Remontin kourissa oleva asuntoni on joutunut kärsimään isosta, rumasta ja huonosti maalatusta lohikäärmeestä seinällään, tuoreista pureskelluista purukumeista (noin 30-40 kpl) lattialistoille liimailtuna sekä pesemättömästä, ulosteen jättämästä jarrujäljestä (onneksi wc-pöntössä). Lisäksi lattialla oli noin kilo pölyä sekä pinni.

En halua mitenkään korostaa olevani sovinisti. Se, että edellinen asukas omasi emättimen perustuu faktaan. Tarkemmin ottaen, olen keskustellut telefooniyhteydellä edellisen vuokralaisen kanssa, jonka alivuokralainen hän oli. Samapa tuo - sottapyttyjä löytyy sukupuoleen katsomatta. Remontoiminen on kuitenkin ihanaa. Vanhojen repiminen ja uuden laittaminen tekee asunnosta oman, mutta ennen kaikkea puhdistaa rutosti törkyä. Ehkä seuraavaksi vielä oikeasti oma asunto?

Miten käy, kun hansikasunohtelu alkaa? Jättää tavaransa kaupan hyllyille, ihan kun asiakkaan niitä tarvitsisi täydentää. Ei huomaa jättävänsä hansikkaita naulakkoon, juoksee paikasta toiseen pää kolmantena ruhon ulokkeena. Sadattelut ja syytökset seuraavat perässä. Kuka on milloinkin työntänyt ne jonnekin, kuka korjannut väärään paikkaan. Kaikki, kunnes toiset huomaavat hänen napanneen väärän parin, kulkevan eriparihansikkailla. Minulla on helppoa. Minulla on punaiset tumput.

Punaiset tumput ja rauhallinen perjantai-ilta ovat helppoja valintoja. Väreihin ja niiden maailmoihin addiktoituvalle on kuitenkin helvetti* valita maalia seinään. Rajoitteita on liikaa. Milloin huone ahdistuu, milloin seinät kaatuvat päälle. Hienoimmat värit ovat liian voimakkaita, suvaittavat värit liian tylsiä. Keitolla ei onneksi ole liikaa hämmentäjiä. Pelkästään omat ajatukset saavat padan porisemaan riittävästi. Ehkä muista löytyykin se hillitsevä suola.

Kohta oma koti - taas kerran - on kuitenkin valmis. Kivuttoman aloitustuskan jälkeen repäisty rypistys lennättää maalin seinällä, laminaatin lattiaan ja kermat kaupanpäällisiksi. Sormet syyhyääkin jo sisustusliikkeiden huomaan. Eikä palkkapäiväänkään ole enää aikaa…

* Helvetti lienee varsin suhteellinen käsite. Kristinuskon voimakkaassa vaikutuspiirissä kasvanut voisi kuvitella tuonelan porteilla porisevan kuumemmankin hiilipötsin. Näkemyksiä voi kuitenkin olla monta. Moni siperian ateisteistä on saattanut löytää sielunsa hävityksen jäästä ja pakkasesta, siinä missä Danten tuulimyllyt kiusasivat piruparkaa viimeisille metreille. Mitä neutraaliin helvettilinjaukseen tulee, näkisin helvetin ylikorostettuna puhe- ja kirjakielen ongelmana paikasta, jolle ei varsinaista sijaintia voi määrittää. Käsittääkseni avaruus kärsii ajoittain samanlaisesta kompleksista - äärettömyydessäkään kun ei kiintoipisteitä ole. Näin ollen, kun avaruus sijaitsee taivaalla, eikä helvetin ja avaruuden välillä suurempia eroja todistettavasti ole, ovat taivas ja helvetti täysin samat. Onko kadotuksemme siis avaruudessa?

Väsynyt päivä kiirii loppuun. Aamuinen hieronta, corporate slavien yksinoikeus, sai aivot liikkumaan. Väsynyt keskustelu stimuloi myös kielekkäitä kujeita kotona.

Mikä on mielestänne perheidylli? Kun työpaikalla keskustellaan revähtäneistä römpsistä, ei tilanne kotirintamalla ole kovinkaan kaksisempi. Metaanipäästöt värittävät taivaanrannan ruskean reiän ruskaa, sisko nyökkäilee onnessaan puheen kääntyessä Paksu Pepe -patukoihin. Mustaa, hieman heiluvaa ja paksua. Sitäkö saisi olla? Mielellään tuoreena. Kuka sitä päivänsä nähnyttä viitsii lutkuttaa.

Tavaramerkkien merkitysten tuplailuilla saa aina heristeltyä muutamia adrenaliinia pintaan kilvoittelevia kiljahduksia. Pikkutuhmat luritukset ovat arkipäivää, pissa ja kakka täyttää jokaisen lapsiperheen vaipparoskiksen. Über-perverssit sähköpostit tukkivat laatikon sukupuolielimiä esittelevillä mukamas hauskoilla kuvilla. Mutta kun puhe kääntyy tapakulttuuriin ja lasten kasvattamiseen, on helppo vetäytyä työn varjoon. Naurun pyrskähdysten saattelemina ymmärretään isoäidin viettäneen reilusti aikaa lasten kanssa. Helppo on syytellä toisia - etenkin kun isoäiti ei blogeja lue.

Kiinnostuneena yksilö jää vain lopulta miettimään, pelastaako keisarinleikkaus ennenaikaiselta lörpsähtämiseltä? Ehkä prinsessan pikkutuhmassa päiväunessa?

Ehkä pitäisi jättää taustahölinänä ärsyttävä Frendit-dvd-maraton nukkumatin huomaan. Sade on oikeasti ihan kiva juttu. Samoin padassa poriseva iltatee.

Vanhojen blogien lukeminen, niiden hassujen tuttujen, jotka tuntuvat niin äärimmäisen tutuilta, mutta joiden nimiä ei koskaan ole kuullutkaan, muisteleminen tuntuu lämpimältä. Minäkin haluaisin matkustamaan. Takaisin lämpimään, takaisin kehitysmaihin.