Perkele kiskoilla

Nuokkuessa 1+2+2 minuuttia aamuittain metrossa, zombiesilmillä tekee mielenkiintoisia havaintoja. Yksilö ällistyy kyseenalaistamaan perustavan laatuiset totuudet: miksi juoppojen käytöstä pidetään epäsuotavana, miksi työikäisten naisten kuvitellaan olevan käyttäytymisen ikoneja ja mikä parasta, ovatko viimeksi mainitut edes sopivia asennemuokkaajia pienimmille?

Miksi tuntuu niin epämiellyttävältä, jos vieras ihminen juttelee sinulle? Tuskin edes oikeasti häiriinnyt, saati pelkäät. Vaikka hiljaisuus kuuluu vain hautausmaalle, ovat kaurismäkeläisyydessä ryvetetyt kanssaihmisemme onnistuneet omaksumaan maanisen yksinäisyyteen vetäytymisen parhaaksi tavaksi elää “normaalia” elämää. Hiljaisuudessa.

Olen kuullut monia selityksiä dna-eroista, jatkuvasta kulttuuriblimblasta puhumattakaan. Todellisuus ei silti ole meidän korvien väliä kauempana. Ja vaikka naaman elinten luulisi olevan aivoille luonnollinen jatke viestittää, yhteys katkeaa viimeistään ahtaudessa, jossa pitäisi väistää, sulloutua, luikahtaa ja ennen kaikkea: hymyillä. Jos huulet olisi tehty murjottamista varten, ne sijaitsisivat pihtarin haarukassa.

“Anteeksi”, “kiitos”, “voisitteko väistää”. Eikös näitä opeteltu jo eskarissa? Kertokaa tyhmälle, miten pääsee bisnesmaailman huipulle unohtamalla normaalin käytöksen perusteet? Katkerana kanssamatkustajana väännän naamani maireaan hymyyn ja kolhin mieluusti korkkarinirppiksiä nilkoille. Kunnes toisin osoitetaan, löyhkäävä juoppo on parempaa matkaseuraa kuin ärsyttävä jakkuakka, jonka elämän parempi pääte olisi seistä kiskoilla kohti kiitävän junan edessä. Ja toisaalta, sehän olisi juuri sitä sosiaali demokratiaa jota te olette kaivanneet tähän maailman aurinkoisimpaan kolkkaan.

* * *

Maailma on toisenlainen kuin aiemmin. Ei liene yllätys kenellekään, että kaikki muuttuu, mutta elämäkään ei pysy samana. Uudet ihmiset muuttavat kuvaa ja ääntä, vanhat vaikuttavat vielä voimakkaasti taustalla. Huominen ei koskaan kuole, mutta nykyisyyden edellä käy aina nivaska muistoja matkoista ja hetkistä.

Kaukokaipuun janoa on mahdotonta sammuttaa. Meni ehkä vitsistä, kun pikkusormen tulelle antaneen laulajan liekki sammui aalloissa, mutta unelmat hiljaisista rannoista ja kehitysmaiden pienistä ja hiekkaisista kylistä pysyvät silti naulittuina paikallaan. Ne lukuisat lyhyet hetket on sydämeni lisäksi taltioitu turvaan pieniin muistilehtiöihin, mahdollisimman kauas tästä hapertuneesta ja katkeran blogistisesta maailmanjärjestyksestä. Ne pienet hetket ovat tärkeitä koska ne muuttavat minua ja sinua, mutta ne heiluttavat myös maailman aaltoja ja aisteja. Ilman digitaalista härdelliä, kaukana nykypäivän mukavuuksista.

Comments are closed.