Päiväunelmoijan sunnuntaikolumni

My island girl is finding pearls at bottom of the sea, and knows the world is all make believe.

Kuvittelen idyllisen laguunin eteeni. Auringon polte pistelee kasvoilla, virkistävä tuuli soljuu rauhallisesti yli paratiisisaaren. Kuva hidastuu. Ursula Anders nousee vedestä ja heilauttaa hiuksensa olan yli. Kamera pyörähtää seuraavaan pätkään. Kohisevan kuvaruudun pinnassa pyörii vedenalainen unelma. Rauhallinen kitaramusiikki vaihtuu hiljaiseen klassiseen. Jaques Costeuan elämäntyö vilisee silmissä.

Maailma ei ole todellinen. Kaunis kuvitelma verhoaa mielihyväämme.

She wears that old red worn out sweater. And walks along the shoreline, picks a rock up from the sand and says: Now you’re mine.

Joulukuun alussa ei tarvitse takkia. Valkoiset kinokset eivät vastaanota joulupukkia. Veroparatiisien ihoa hellittelevät kosteus ja lämpö eivät ole saapuneet Suomeen, mutta Helsingissä pärjää collage-paidalla. Mielikuva ei rakennu fiktion varaan. Tänään, joulukuun kolmantena päivänä lämpötila on noussut kymmeneen asteeseen.

Ympäristön lämpenemisestä on viime vuosina tullut medioiden suitsema iso mörkö. Uhkaillaan ja pelotellaan, selitellään ja kaunistellaan. Valtioiden edustajat allekirjoittelevat papereita, kauniita sanoja vaihdetaan. Luokan lihaksikkain jättäytyy pois porukasta. Mitä sitä turhaan itseään kiusaisi liioilla rajoitteilla. Kotonakin moni tyydyttäytyy harhaan. Parannusten uskotaan lähtevän isolta taholta ja korkeammalla voimalla. Tekosyitä oman toiminnan tarkkailuun löytyy jokaisen havunneulasen takaa. Koska sinä mietit viimeksi, kuinka monta vuotta voimme vielä kerätä puhtaita kiviä rannoilta?

A thousand years of mystery safe within her hand. The secret of the sea that only she will understand.

Vihtiin 120-tietä ajaessa katse kiinnittyy tienvarsien soistuviin peltoihin. Kevättulvan syysimitaatio on nostanut veden jokivarren pelloille. Syysviljan lannoitteet muhivat aikansa, kunnes virta vie mennessään. Toisaalla kumpuilevat pellot muistuttavat hiljaisesta maalaisromantiikasta, sinisen taivaan alla tuulen vireessä heiluvasta viljasta. Yhtäkkiä skenaario muuttuu. Syksyn sateet huuhtovat rikastunutta mutaa alas rinnettä, kohti pientä järveä.

Aikojen saatossa ihminen on sitonut elämänkulkunsa luontoon. Alavia maita ei asutettu tai viljelty. Aikoina, jolloin Fergusonia ei voinut polkaista käyntiin ja raivata hetkessä itselleen lisää elintilaa, luontoa joutui kunnioittamaan. Nyt ahneus on muuttanut maan. Jokainen postimerkkipläntti viljellään tukiaisten toivossa. Järven rehevöitymistä hidastavaan ojitukseen ei viitsitä panostaa. “Meidän suku on viljellyt täällä jo satoja vuosia.” Mutta aikoinaan ilman lannoitteita, unohdetaan sanoa.

This morning holds a promise, the night will never keep. She grinds her teeth and tells me, we are honest when we sleep.

Itämeren öljykriisi on todellinen uhka, minkä miltei kaikki tahot myöntävätkin. Kitkutteluneuvottelut eivät silti tunnu edistyvän riittävää vauhtia. Tärkeitä päätöksiä on aiemminkin puskettu pikavauhdilla eteenpäin. Onko tällä kertaa asioita oikeasti edes priorisoitu?

Kuinka pitkälle välinpitämättömyys voi mennä? Syömme kemikaaleja ja käsittelemme tuhansia elimistölle haitallisia yhdisteitä päivittäin. Työnnämme potenssimäärän samaa tavaraa pieneen ja piskuiseen mereen. Hätähuudot kaikuvat kuuroille korville, eikä edes verestä mitatut myrkkypitoisuudet saa olkapäitä kohahtamaan. WWF on kertonut, että Euroopan neuvoston kannan mukaisesti kansalaisella ei ole edes oikeutta saada tietää kaikista kulutustuotteissa käytetyistä vaarallisista kemikaaleista.

Teollistunut ihminen on liian nuori käsittämään luonnon salaisuutta. Ehkä viimeisenä vaihtoehtona onkin tuhota ja tajuta.

Time will turn the southern sky. Don’t run and hide the colors that make you dream.

Vaikka olemme itse tapoihimme lukkiutuneita orjia, emme saisi tuomita toisinajattelijoita. Ahneus ei ole pelkästään globaali ongelma, ja universaali hytkyntä lähteekin pienistä tärähdyksistä. Tilasin Happoradion HC Sää -kappaleen soittoääneksi matkapuhelimeeni. 24 sekunnin mittainen luritus on hieno, mutta pysähdyin pohtimaan hintaa. Maksatin yli kaksi euroa lyhyestä mp3-tiedostosta, kun viikkoa aiemmin olin tilannut samaisen kappaleen täysmittaisena 0,99 eurolla iTunes-verkkokaupasta. Miksi muiden sekunti maksaa 0,04 senttiä, mutta meidän 10? Tämä ei taida olla ainoa kysymys, missä suhteellisuuden taju karannut uuteen atmosfääriin.

Kaukana liioitellun ahneuden takamailla on myös Teoston mielipide nettiradioista ja podcasteista. Livelähetyksen kuuntelijat voidaan mitata luotettavasti yksilön tarkkuudella, mutta ei todellisuus kelpaa järjestölle. Teoston mukaan verkkolähetyksien kuulijamäärä lasketaan samoin kuin radion ja television: kaikki vastaanottimen omistajat. Eli yksinkertaistettuna: kolme mildardia ihmistä. Kuinka moni uskoo itä-tirolilaisen wienerpöksyn kuuntelevan mielellään suomenkielistä juontajaa kauniista kansallismusiikistamme puhumattakaan?

Mihin rajoitetaan vaihtoehdot? Joko olet lainsuojaton tai konkurssissa. Jääräpäinen suomalainen kulkee käsijarru pohjassa, vaikka soramonttua olisi jakaa ulkomaailmallekin. Näin täällä.

Ehkä maailma olisikin parempi paikka, jos vain tuudittautuisin kauniiseen ajatukseen kullasta.

Now the only sound in our lonely town, is hold me now. I swear my feet won’t leave the ground.

Lainaukset Don Johnson Big Bandin kappaleesta Island Girl