Nuokkuessa 1+2+2 minuuttia aamuittain metrossa, zombiesilmillä tekee mielenkiintoisia havaintoja. Yksilö ällistyy kyseenalaistamaan perustavan laatuiset totuudet: miksi juoppojen käytöstä pidetään epäsuotavana, miksi työikäisten naisten kuvitellaan olevan käyttäytymisen ikoneja ja mikä parasta, ovatko viimeksi mainitut edes sopivia asennemuokkaajia pienimmille?

Miksi tuntuu niin epämiellyttävältä, jos vieras ihminen juttelee sinulle? Tuskin edes oikeasti häiriinnyt, saati pelkäät. Vaikka hiljaisuus kuuluu vain hautausmaalle, ovat kaurismäkeläisyydessä ryvetetyt kanssaihmisemme onnistuneet omaksumaan maanisen yksinäisyyteen vetäytymisen parhaaksi tavaksi elää “normaalia” elämää. Hiljaisuudessa.

Olen kuullut monia selityksiä dna-eroista, jatkuvasta kulttuuriblimblasta puhumattakaan. Todellisuus ei silti ole meidän korvien väliä kauempana. Ja vaikka naaman elinten luulisi olevan aivoille luonnollinen jatke viestittää, yhteys katkeaa viimeistään ahtaudessa, jossa pitäisi väistää, sulloutua, luikahtaa ja ennen kaikkea: hymyillä. Jos huulet olisi tehty murjottamista varten, ne sijaitsisivat pihtarin haarukassa.

“Anteeksi”, “kiitos”, “voisitteko väistää”. Eikös näitä opeteltu jo eskarissa? Kertokaa tyhmälle, miten pääsee bisnesmaailman huipulle unohtamalla normaalin käytöksen perusteet? Katkerana kanssamatkustajana väännän naamani maireaan hymyyn ja kolhin mieluusti korkkarinirppiksiä nilkoille. Kunnes toisin osoitetaan, löyhkäävä juoppo on parempaa matkaseuraa kuin ärsyttävä jakkuakka, jonka elämän parempi pääte olisi seistä kiskoilla kohti kiitävän junan edessä. Ja toisaalta, sehän olisi juuri sitä sosiaali demokratiaa jota te olette kaivanneet tähän maailman aurinkoisimpaan kolkkaan.

* * *

Maailma on toisenlainen kuin aiemmin. Ei liene yllätys kenellekään, että kaikki muuttuu, mutta elämäkään ei pysy samana. Uudet ihmiset muuttavat kuvaa ja ääntä, vanhat vaikuttavat vielä voimakkaasti taustalla. Huominen ei koskaan kuole, mutta nykyisyyden edellä käy aina nivaska muistoja matkoista ja hetkistä.

Kaukokaipuun janoa on mahdotonta sammuttaa. Meni ehkä vitsistä, kun pikkusormen tulelle antaneen laulajan liekki sammui aalloissa, mutta unelmat hiljaisista rannoista ja kehitysmaiden pienistä ja hiekkaisista kylistä pysyvät silti naulittuina paikallaan. Ne lukuisat lyhyet hetket on sydämeni lisäksi taltioitu turvaan pieniin muistilehtiöihin, mahdollisimman kauas tästä hapertuneesta ja katkeran blogistisesta maailmanjärjestyksestä. Ne pienet hetket ovat tärkeitä koska ne muuttavat minua ja sinua, mutta ne heiluttavat myös maailman aaltoja ja aisteja. Ilman digitaalista härdelliä, kaukana nykypäivän mukavuuksista.

Elämä on erikoista. Kääntösilta väännähti 180 astetta juuri, kun astelin sen päällä. Enää ei ole kesäisiä päiviä, hikoiluita huonoissa harmaissa, pitkästa tukasta tappelua, ajamattomasta parrasta sanomista. Kaupunki uhkuu muutoksen paineessa, mutta lopulta ketään ei kiinnosta. Enää ei ole rakkaustarinoita, joille uhrata kirjoituksia tai katkeria kyyneleitä. On vain tylsistyneitä lukijoita. Ja kirjailija, jonka pitäisi lukea.

Paapatusta voi tulla tuutista ja tärinää dildosta, mutta ensimmäistä kertaa maailman historiassa uskonnot on laitettu samalle tasolle. Vai mitä mieltä olette hyllystä, jossa jokaiselle maailman vallalle löytyy oma rako. Tarkemmin ottaen seitsemälle kirjalle, 243 maalle, 3.700 vuodelle, 5.360 sivulle ja 5.084.000 ihmiselle. Voisiko paremmaksi enää pistää?

By Mike and Maaike (via CoolHunting)

Koska elämä ei ole pelkkää hyllyllä hyppimistä tai stringeillä tanssahtelua, päätin suhjahtaa alakertaan. K2 tarkemmin ottaen, hissi sanoi. Tällä kertaa en kuitenkaan suunnannut kellaristani liikennöivään linja-autoon (ai miten niin linja-auto kellarissa on paranormaalia?), vaan psykedeelisiin kellarireiveihin. Merihaan kolossikomponentin keskiviikkoalkuillan oli vallannut DJ nuori Einstein tanssittajinaan Maria Duncker ja Vera Nevalinna. Turhan tärkeistä kukituksista ja lucianeideistä vapaa alue oli sonnustettu joulujuhlaan riemuvaloin, eikä paikalta puuttunut edes Hullujen Hatuntekijöiden ksyleidoskooppi. Katsellessani teipillä kasatuissa muovimekoissa tanssahtelevia aikuistuneita tanssittajia keskellä keskiviikkoista iltaa ymmärsin, ettei paikkani ollut autotallissa. Ehkä sittenkin menen huomenna töihin ja tenttiin.

Pieni nörttiys ei onneksi ole alkusoittoa tulevasta. Joku voisi kuitenkin huolestua liskoisista öistä ja hämähäkkiunista. Suurempi painoarvo pötkähtänee kuitenkin joululoman lähestymisen myötä esiin puskeneelle vauvakuumeelle. Talven tullessa ötökät ovat kadonneet, mutta syyssateessa temmeltävät kurahousuiset tai rattailla myrskyä päin puskevat äidit ja toimiston vauvaikäiset mammat ovat liiaksikin pysäyttävä näky. Mielenjohteesta ei ole pitkä matka käytännön toteutuksiin, mutta onneksi Allah on ollut suituisa ja siunannut pitkällä välimatkalla. Kaksituhattakilometristä kun ei ole tummaihoisellakaan. Toisaalta joululoma ja lepo on kohta ovella. Mieli muuttuu tuuliviirinä kaupungin myräkässä, eikä kotiinkaan (tai ainakaan kavereille) taitaisi olla asiaa kersa kainalossa. Mielenhallinta ja jooga-kurssi, täältä tullaan!
Tai ehkä ei olisikaan aika herätä vielä. Jospa olenkin vain väsynyt.

Kirjoitin torstaina Luovat-blogiin blogijournalismista. Kuuna nousevaksi ilmiöksi näyttää myös muodostuvan corporate-blogit, sekä “firman” kirjailemina malleina että kaikkien vapaasti perustettavina pohjina. Täydellinen webbipalvelu integroi firman esitesivun toivottavine toiminnallisuuksineen blogeihin ja muihin vuorovaikutteisiin härpäkkeisiin. Suomi-navan ympärillä liikkeelle onkin jo lähdetty. Vaikka esimerkkiä otetaankin suoraan Fader-lehdestä, on hyvä, että kotoinen Imagekin on huomannut maailman kehittyvän. Siinä missä Hesarin ja Ylen osittain kuuluukin mediataloaseman säilyttääkseen jaella kuivahkoita uutisia, ilmaisu ei kuitenkaan enää ole lehtiläisten yksinoikeus. Uutta suuntaa kaivattaisiin laajemmalle; metsäfirmoista puolijohdetehtailijoihin.

Mediateollisuuden ulkopuolisista Kiinteistömaailma liippaa toimituksellisuuden ja blogismin rajapintaa suhteellisen läheltä Kotikissa palvelullaan. Kriittinen tarkastelu osoittaa kuitenkin markkinoijan märässä unessa muutaman aukon. On odotettavaa ja toivottavaa, että kuluttajat osallistuvat keskusteluun tai jopa perustavat bloginsa brandin sivulle. Missään ei ole kuitenkaan kerrottu, mihin tipahtaa sananvapauden kirpaiseva hahlo. Kolmansien osapuolten keskustelupalstoilla sensuurin miekka sivaltaa epäasiallia ja herjaavia kommentteja, mutta kuinka moni viestintätirehtööri on valmis kestämään kriittistä keskustelua omalla sivullaan?

Subjektiivisten okulaarien läpi delete-nappi saattaa tuntua helpolta ja huomaamattomalta vaihtoehdolta. Valitettavan usein niin markkinakoneisto kuin yksilökin toimii kiihdyksissään itseään vastaan. Yhteisöllinen muisti on pitkä ja keskustelu kaikkoaa mainostajan käsistä verkon syövereihin. Ne harvat brandipäälliköt, jotka hiuksenhienoja lankoja pitelevät käsissään ovat hyvässä asemassa. Toistaiseksi kilpailijoilla on etumatkaa kurottavanaan. Toisaalta hiukset katkeilevat helposti, eikä kaksihaaraisiakaan voi edes hoitokeinoin välttää, vaikka vidalsassoonit muuta väittäisivätkin.

Helsingin Yliopiston verkkoviestinnän professori Pekka Aula pohtii viime viikolla Kauppalehdessä, että blogit eivät ole enää sisäpiirin juttu, vaan valtakulttuuri omii ne. Pian tämän jälkeen hän tosin odottaa syntyvän uusia alakulttuureja. Merkkejä maailman muuttumisesta todellakin on. Valitettavan moni kuitenkin kieltää interaktiivisten medioiden mahdollisuudet. Karvaita esimerkkejä on useita, joissa esimerkiksi yrityksen johto on kieltänyt, tai pahimmassa tapauksessa kimpaantunut keskustelupalstojen piikittelevistä kirjoituksista. Uudessa maailmassa todellisuus on toinen ja toisten, ja vaikka touhu kuinka leimattaisiin “nörttien puuhasteluksi”, on jokainen vauvasta vanhukseen mukana tässä kaikessa myös tajuamattaan.

Tulevaisuus - saati todellisuus ei piile muutamassa korulauseessa. Jos kuuntelisin omia neuvojani, olisi ruotoBlogissakin vilkasta keskustelua. Pienillä panoksilla ei voiteta jättipotteja ja valitettavasti suursijoittajien silmät ovat usein sidotut. Paranneltu tekninen alusta auttaisi sekä minua että muita, toimivia esimerkkejä kun väitetään olevan pilvin pimein. Mutta kuka antaisi lisää aikaa? Ihmeet lähtevät yllättävän pienistä perusteista.

* * *

Vaikka ihmiset sulautuvat olemattomaan ja löytävät yhä helpommin digitaliteettinsä, elämme teknobuumin häntää. Dot.comit ovat kuolleet, onlinet vetävät viimeisiään ja verkkojen kauppapaikat eivät mullistaneet maailmaa - kuten vuosikymmenet sitten uumoiltiin. Comit ja netit ovat vaihtuneet fi-tunnuksiin ja verkkosivujakin suunnitellaan jo ihmislähtöisesti. Imurikauppiaat tajusivat läheisyyden tarpeen jo kauan sitten: etäisyyden päästä on hankala imeä. Mainosgurut ja insinöörit eivät siis enää vetele universumia suurempia suuntaviivoja tai puolijohdekarttoja. Ärsyyntynyt kuluttaja on aina vaikuttanut jaloillaan, mutta polkemisen lisäksi voi helpommin antaa myös haista myös olohuoneensa ulkopuolella. Keskustelupalstat eivät ole pelkkä vitsi enää vaiheessa, jossa maan suosituimmat keräävät enemmän kävijöitä kuin Hesarin verkkosivut.

Taannoin televisioalan ystäväni turisi tuopposella, miten käy suurten mainostelevisiokanavien särisevien ruutujen rysäyttäessä lopullisesti digitaalisiin lähetyksiin. Avoin markkinatalous pakottaa paatuneemmankin pahiksen luopumaan nyrkkiraudoistaan ja katsomaan tilannetta uudelleen, mutta kanavakartta hajota palasiin vai sinnettelevätkö mediabisneksen korttihait huonompienkin jakojen uhalla? Telkkaritädeiltä saattaisi vastaus löytyä, mutta miten käy, kun sopasta puuttuu vielä vihannekset? Monella mummolla, saati kun tämän blogin kirjailijallakaan ei digiboksia ole. “Aika television katsomiseen” tuntuu lähinnä vitsiltä, jolle kukaan ei naura. Ehkä digiajan todellisuudesta kertoo se, että sunnuntaikolumnia raapustellaan vasta maanantaina.

Helsingin kaupunginhallitus antoi lopullisen päätöksen purkaa Hanasaaren A -voimala. Saastuneen maan suurtöinen puhdistaminen muuttaa ruman, mutta idyllisen ja ikiaikaisen tehdasmiljöön Suomen kalleimmaksi tonttimaaksi. Taas kertaalleen kaavoitus on suoltamassa kuollutta, loisteliasta esittävää alueen tynkää. Eikö vihdoin voisi oppia aiemmista virheistä? Yhteiskunnan vaikuttajat poliitikoista päätoimittajiin nostattelevat (Presso 48/06 s.7) kapinaa purkamista vastaan, mutta muiden tyhjissä pääkopissa vain humisee. Helsingin Sanomien mukaan virkamiehet eivät pitäneet tarpeellisena selvittää, voisiko entiseen voimalaan sijoittaa näyttelytiloja, teattereita, elokuvastudioita tai asuntoja. Lontoon esimerkistä, Battersea Power Stationista on muodostunut jo teollisuustilojen uudelleen käytön kultti, eikä esimerkit rajoitu manner-Euroopassakaan kahden käden varpaisiin.

Vihjeitä suomalaiset eivät näe edes avoimin silmin. Helsingillä on toistaiseksi rakentamatonta merenrantaa enemmän kuin monella kansainvälisellä vastineella. Mahdollisuuksia olisi, mutta minne katosivat esimerkiksi kansainväliset arkkitehtuurikilpailut? Kuinka monessa blogipoustauksessa voin sanoa peräkkäin: olisiko jo aika herätä? Onneksi lopullisen päätöksen tekee kaupungin valtuusto. Toivoa kipinästä on vielä kastuneen tulitikkuaskin verran.

* * *

Eilen vauhkosin kaukomatkan kaipuusta, mutta täydellisestä elämästä ei pidä unohtaa muita muotteja. Paljon onkin jo, mutta kiistatta voi väittää arkielämän miellyttävää luksusta olevan esimerkiksi naamakarvojen ajamisen. Miellyttävän harvoin suoritettavaan toimenpiteeseen tulisi sisältyä ihoa hellivää planktonista partavaahtoa - extrait pur de plancton thermal, jos tarkkoja ollaan. Koska sopivan sängen saavuttamisesta pitää nauttia, voi lyhyenkin karvaston ajamiseen kuluttaa hedonistisen tunnin. Kauniin naaman vilkuillessa peilistä ei aikaa voisi käyttää paremminkaan.

Vaikka täydelliseen elämään kuuluukin nautinnot työstä yöhön, itseään voi hemmotella myös ajallisesti tehokkaammin. Instantané gel hydratant levittäytyy siloposkelle silmänräpäyksessä. Herrasmiesmäisen hellimisen jälkeen sitä kelpaa koskea kauniimmankin lady’n. Rauhallisen hoidon jälkeen ramasee, mutta pirtsakka lauantaiaamuinen kaksituntinen vie viimeisenkin väsymyksen pois silmien pusseista. Mikä olisikaan parempi tapa nauttia journalismin kultahipuista, kuin syventyä Pressoon, Helsingin Sanomista puhumattakaan. Vasta kun hedonistiseen maailmaan tunkeutuu sisäinen tunne tyhjiöstä, on aika palkita vatsa valmistautumisesta: yksi Karl Fazerin suklaakonvehti triplaespresson kanssa aamuin ja iltapäivin. Paremmalla eliksiirillä harvempi puoskari onnistuu potilastaan palvelemaan.

Unelmat elävät usein pilvissä, vaikka arkipäivän Mona Lisan hymy vilahtaisikin monessa silmäkulmassa. Nähtäväksi silti jää, saako lopulta suupaloiksi muutakin kuin rippeet elämänsä rääppiäisistä.

Kolmannen työviikon alkaessa mieleen valahtaa kesäinen unelma vapaudesta ja matkustamisesta. Kuukauden kierros Kambodzhassa, Vietnamissa ja Thaimaassa löivät pesemättömän leiman vapaasta elämästä, kiertelystä ja katselusta. Vielä pari kuukautta sitten en olisi uskonut hyppääväni opiskelijasta kokopäiväiseksi työllistetyksi. Unelma ei ollut halvaantunut. Mutta kuinkas kävikään? Täydellinen (kop kop, ainakin toistaiseksi) työ vei mennessään, eikä puolen vuoden vapaasta elämästä ole enää kuin lattialle tipahdelleet muruset jäljellä. Mutta ehkä muutaman vuoden kuluttua - jos edes pariksi kuukaudeksi…

Koska olennaisena osana työpäivään kuuluu vatsakurinan valjastaminen, nautimme poikkeuksellisesti raksaruokalamme sijaan annokset riistapyöryköitä Toni’s Delissä. Viehkeän italialaistyylisen lounastamon ulkoasuun kuuluu olennaisena osana pukuihin verhoiltuja näppäimistöduunareita. Ruskeasilmäisenä nappina katolilaisen maan tyyliin pöytään oli istutettu myös pappi. Myöhemmin mulkoilevat silmät paljastivat, ettei kirkonmies ollutkaan rekvisiittaa. Pastorin pastan nautiskelua tuntui haittaavan, kun mediatyttäret keskustelivat hampaanväliin jääneistä munakarvoista.

Kermakastikkeisen ruoan sekä (taas) nautitun lahjuskakun jälkeen on sopivaa käydä mittaamassa ruhoa ympäröivä painoindeksi. Pelastus tuli kerrankin oikeaan osoitteeseen. Iltapäiväpainolla ja rehellisesti liioittelemattomalla pituudella BMI pomppasi vain kahteenkymmeneen viiteen. Rakkaan työkaverini alhaisempi lukema ei häirinnyt, helpotus kun oli suuri: normaalipaino löytyy 20 ja 25 väliltä. Onkin jännä, miten mediamaailmassa törmää päivittäin mielenkiintoisiin asioihin.