Nokea syöksevien savupiippujen välistä vilahti valoa. Auringon pilkahdus Merihaan mustassa pilviryöpyssä oli kuin jalaton, hymyilevä aasi. Betonikolossit eivät puhjenneet väriloistoon, mutta vinoutuvasti kaartuva merinäkymä kimmelsi. Häikäisevä valo pakotti vetäytymään takaisin todellisuuteen: luonnottomaan ankeuteen ja kolossaalirakentamisen kankeuteen.

Vaikka elämäni tähtihetket eivät valahtaneetkaan faksin vierellä, oli kaupungin mätien vuokra-asuntojen elämänkierron seuraaminen vain alkusoittoa tulevalle. Kauniit valokuvat unohtuivat historiaan, filmille ei harmauden suotu valottuvan.

Onneksi miellyttävä, muistava ja välimerellinen palvelu pelasti tärisevän aamun.

Toiset sanovat “tikulla silmään, joka vanhoja muistelee”. En nyt voi tällä mauttomuudelle mitään, mutta satuin selailemaan aiempia kirjoituksiani. Puolen vuoden takaa heinäkuulta pomppasi yksi rakkaimmista teksteistä ever: lyhyt ja ytimekäs Aikuisuuden filosofia (ja muita Nalle Puhiin verrattavia tosiasioita).

Koska päätin jatkaa joulutunnelmattomuutta, on mielestäni vähintään kohtuullista jakaa tämä kohtuuttoman älytön tieto kertaalleen kanssanne. Hyvää yötä, rakkaat!

Taisin mennä lörpäyttämään aiemmin, ettei joulu ala ilman perinteistä joulukonserttia. Tarkoitukseni oli boikotoida Vantaan Laulun perinteistä joulunalun kirkkokonserttia, sillä Adamin Jouluyötä ei monen vuoden aneluista huolimatta otettu takaisin ohjelmistoon. Väsyneenä en jaksanut käydä taistoon taas kertaalleen tuulimyllyä vastaan, vaan päätin säyseyden nimissä istahtaa (ja nukahtaa) Martsarin kovalle kirkonpenkille.

Nyt vuoden tauon jälkeen musiikillinen joulu on taas alkanut. Mennäviikolla sormetkin vertyivät hyväilemään valkoista koskettimistoa kuutamosonaatin lisäksi muutaman slaavilaisvaikutteisen, mutta ääriperinteisen angstisuomijoululaulun tunnelmiin. Vaikka joulu tulee ja tungettelee musiikissa, kotikaljalta maistahtavassa virolaisessa talvioluessa sekä joulukuusia kaupittelemaan tulleissa kavereissa, on jotain tänä(kin) vuonna pielessä. Tiberlandit eivät narsku nietoksissa saati, että Caterpillareille olisi tarvetta raivaamaan polkua auki. Jos ilmaston lämpeminen olisi tullut jäädäkseen, muuttaisi nyt edes reilusti säätä säyseämmäksi. Olisipahan ainakin ilmaston puolesta Ahvenanmaa lähempänä itsenäisyyttä ja tulevaa veroparatiisia.

Vaikka väljät liikennevälineet ovat miellyttäviä, ne eivät ole välttämättömyys. Oli tilanne mikä tahansa, käyttäytyminen pikkuahtaassa pysyy kuitenkin vakiona. Jatkoa edelliselle liikenne-episodille seurasi perjantaina.

Liian kauan raitiovaunua odotettuani kuutonen vihdoin saapui Kaisaniemen pysäkille, jonne oli kertynyt useita kymmeniä muitakin spåraa odottelevia matkustajia. Ei liene yllättävää, että raitiovaunu oli jo entuudestaan täynnä. “Mitäs siitä”, tuumasin. “Aina mukaan muutama mahtuu”, pohdin puskiessani sisään.

Ovien sulkeutumisesta ei tarvinnut kauaa odottaa, kun “tossa perässä olis tullut tyhjä ratikka”, joku huikkasi närkästyneenä. Katsoin hippipoikaa hämmästyneenä. Ryöppy oli vasta alkamassa. “Perkele, onko pakko änkeä kun väkeä on jo näin paljon…” keski-ikää lähentelevä mies jatkoi. Käytävälle olisi mahtunut tiivistämään mainiosti. Ainakin 10 senttiä.

Pääseekö tästä enää pidemmälle: helsinkiläiset ovat samanlaisia puskajuntteja kuin ivalolaiset kaukopartioveljensäkin. Olen kuullut kesällä maalaisten valituksia liian täysistä Helsingin metroista, mutta seuraava “stadilainen” joka kokee ahtautumisongelmia, voi itse käydä katsomassa miltä Tokion ruuhka-aika näyttää. Ja ennen kaikkea, kuinka ahtaus voi olla harmonisen kaunista ihmisten asettuessa metroon ja junaan sulassa sovussa. Tai ainahan on halvempiakin vaihtoehtoja: ahtautta voi demonstroida myös penetroimalla pienen nyrkin ahtaanseen ruumiinreikään. Ilo olisi minun puolellani, mutta mietitään yhdessä uudelleen: mikä olikaan ahdasta?

* * *

Jos ihmisten käyttäytyminen on vähintään junttimaista (tai vähintään huonokäytöksistä) julkisissa, tipahtaa perjantaipullon napannut autoilija monttubailujen (lue: hautajaisten) verran syvemmälle. Cross-cultural management -härdelliä vetänyt professori väitti suomalaisia stereotypisesti rehellisiksi ja oikeudenmukaisiksi. Onneksi stereotypiat ovat vain mielikuvia, sillä totuus on kauniimpaa.*

Seitsemän desiä kosanderia nautittuaan äijä kokee itsensä voimakkaaksi. Vastaantulijat ovat hänelle uhkia, koska jokainen saattaa kaapata hänen naisensa. Koska hapsottavahiuksisen huoran luokse on matkaa keskustasta Keravalle, joutuu äijä turvautumaan kyytiin. Kolmen pahoinpitelysyytteen jälkeen taksikuskit tunnistavat kaverin, eikä mersuun ole asiaa - äijähän kun ei anele. Pullon viimeisten desien huuhtoessa Venäjän tuliaisina hankitun kurkkumädän alkua, lamppu vihdoin välähtää. Koska takapenkille ei huolita, aina voi itse hypätä ratin taakse. Muutama mällätty auto ja pari sivullista uhria - pääasia, että äijä saa vallanhimonsa tyydytettyä puoliveltolla kuppakepillään.

* * *

Kohta päivä taas alkaa pidetä - onneksi. Psyykelääkepurkin voi jättää kotiin ja juntit suuntaavat takaisin peltotöihin (siis niille riisilänteille, jotka saavat Itämeren rehevöitymään ja kasvamaan kaunista kukkaa). Pitkästä aikaa aurinko on kuitenkin paistanut jo pari päivää putkeen. Ollaan siis onnellisia, jookos? Ehkä sille raitiovaunun läheisyyttä pelkäävälle homofobikolle olisi sittenkin pitänyt antaa äkäisen katseen sijasta pikkuruinen pusu.

* Ja blogithan tunnetusti sisältävät pelkkää totuuden sanaa

“To be clever enough to save the day, the one should be clever enough to realize there’s nothing to be saved.”

Sunnuntai oli kaunis.