Analyylisinarkomaanin sunnuntaikolumni

Kirjoitin torstaina Luovat-blogiin blogijournalismista. Kuuna nousevaksi ilmiöksi näyttää myös muodostuvan corporate-blogit, sekä “firman” kirjailemina malleina että kaikkien vapaasti perustettavina pohjina. Täydellinen webbipalvelu integroi firman esitesivun toivottavine toiminnallisuuksineen blogeihin ja muihin vuorovaikutteisiin härpäkkeisiin. Suomi-navan ympärillä liikkeelle onkin jo lähdetty. Vaikka esimerkkiä otetaankin suoraan Fader-lehdestä, on hyvä, että kotoinen Imagekin on huomannut maailman kehittyvän. Siinä missä Hesarin ja Ylen osittain kuuluukin mediataloaseman säilyttääkseen jaella kuivahkoita uutisia, ilmaisu ei kuitenkaan enää ole lehtiläisten yksinoikeus. Uutta suuntaa kaivattaisiin laajemmalle; metsäfirmoista puolijohdetehtailijoihin.

Mediateollisuuden ulkopuolisista Kiinteistömaailma liippaa toimituksellisuuden ja blogismin rajapintaa suhteellisen läheltä Kotikissa palvelullaan. Kriittinen tarkastelu osoittaa kuitenkin markkinoijan märässä unessa muutaman aukon. On odotettavaa ja toivottavaa, että kuluttajat osallistuvat keskusteluun tai jopa perustavat bloginsa brandin sivulle. Missään ei ole kuitenkaan kerrottu, mihin tipahtaa sananvapauden kirpaiseva hahlo. Kolmansien osapuolten keskustelupalstoilla sensuurin miekka sivaltaa epäasiallia ja herjaavia kommentteja, mutta kuinka moni viestintätirehtööri on valmis kestämään kriittistä keskustelua omalla sivullaan?

Subjektiivisten okulaarien läpi delete-nappi saattaa tuntua helpolta ja huomaamattomalta vaihtoehdolta. Valitettavan usein niin markkinakoneisto kuin yksilökin toimii kiihdyksissään itseään vastaan. Yhteisöllinen muisti on pitkä ja keskustelu kaikkoaa mainostajan käsistä verkon syövereihin. Ne harvat brandipäälliköt, jotka hiuksenhienoja lankoja pitelevät käsissään ovat hyvässä asemassa. Toistaiseksi kilpailijoilla on etumatkaa kurottavanaan. Toisaalta hiukset katkeilevat helposti, eikä kaksihaaraisiakaan voi edes hoitokeinoin välttää, vaikka vidalsassoonit muuta väittäisivätkin.

Helsingin Yliopiston verkkoviestinnän professori Pekka Aula pohtii viime viikolla Kauppalehdessä, että blogit eivät ole enää sisäpiirin juttu, vaan valtakulttuuri omii ne. Pian tämän jälkeen hän tosin odottaa syntyvän uusia alakulttuureja. Merkkejä maailman muuttumisesta todellakin on. Valitettavan moni kuitenkin kieltää interaktiivisten medioiden mahdollisuudet. Karvaita esimerkkejä on useita, joissa esimerkiksi yrityksen johto on kieltänyt, tai pahimmassa tapauksessa kimpaantunut keskustelupalstojen piikittelevistä kirjoituksista. Uudessa maailmassa todellisuus on toinen ja toisten, ja vaikka touhu kuinka leimattaisiin “nörttien puuhasteluksi”, on jokainen vauvasta vanhukseen mukana tässä kaikessa myös tajuamattaan.

Tulevaisuus – saati todellisuus ei piile muutamassa korulauseessa. Jos kuuntelisin omia neuvojani, olisi ruotoBlogissakin vilkasta keskustelua. Pienillä panoksilla ei voiteta jättipotteja ja valitettavasti suursijoittajien silmät ovat usein sidotut. Paranneltu tekninen alusta auttaisi sekä minua että muita, toimivia esimerkkejä kun väitetään olevan pilvin pimein. Mutta kuka antaisi lisää aikaa? Ihmeet lähtevät yllättävän pienistä perusteista.

* * *

Vaikka ihmiset sulautuvat olemattomaan ja löytävät yhä helpommin digitaliteettinsä, elämme teknobuumin häntää. Dot.comit ovat kuolleet, onlinet vetävät viimeisiään ja verkkojen kauppapaikat eivät mullistaneet maailmaa – kuten vuosikymmenet sitten uumoiltiin. Comit ja netit ovat vaihtuneet fi-tunnuksiin ja verkkosivujakin suunnitellaan jo ihmislähtöisesti. Imurikauppiaat tajusivat läheisyyden tarpeen jo kauan sitten: etäisyyden päästä on hankala imeä. Mainosgurut ja insinöörit eivät siis enää vetele universumia suurempia suuntaviivoja tai puolijohdekarttoja. Ärsyyntynyt kuluttaja on aina vaikuttanut jaloillaan, mutta polkemisen lisäksi voi helpommin antaa myös haista myös olohuoneensa ulkopuolella. Keskustelupalstat eivät ole pelkkä vitsi enää vaiheessa, jossa maan suosituimmat keräävät enemmän kävijöitä kuin Hesarin verkkosivut.

Taannoin televisioalan ystäväni turisi tuopposella, miten käy suurten mainostelevisiokanavien särisevien ruutujen rysäyttäessä lopullisesti digitaalisiin lähetyksiin. Avoin markkinatalous pakottaa paatuneemmankin pahiksen luopumaan nyrkkiraudoistaan ja katsomaan tilannetta uudelleen, mutta kanavakartta hajota palasiin vai sinnettelevätkö mediabisneksen korttihait huonompienkin jakojen uhalla? Telkkaritädeiltä saattaisi vastaus löytyä, mutta miten käy, kun sopasta puuttuu vielä vihannekset? Monella mummolla, saati kun tämän blogin kirjailijallakaan ei digiboksia ole. “Aika television katsomiseen” tuntuu lähinnä vitsiltä, jolle kukaan ei naura. Ehkä digiajan todellisuudesta kertoo se, että sunnuntaikolumnia raapustellaan vasta maanantaina.