Kysymykseni kolmevuotiaana

Miksi pienistä palloista kasvaa suurimmat varjot? Kuinka moni todellinen asia on oikeasti todellista, vaikka toisillemme niin uskottelemme? Miksi Jeesus kärsii, mutta Buddha hymyilee? Eikö iloisuudella pääse helpommalla kuin orjantappuraan heittäytymällä?

Pysähtyykö ihmisen tiedonjano kuin seinään huolten ja puuttuvien tarpeiden täyttäessä arkipäivän toimenkuvan? Miksi sitten menestyvillä ja varakkaillakaan ei ole varaa ajatella? Miksi uudet ajatukset kielletään edes ajattelematta niitä? Voiko olkapäitä kohauttamalla kohauttaa ohitseen myös miljoonien vuosien historian, verhoutuen viimeisten tuhansien vuosien suljettujen silmien uskomuksiin?

Saavuttaako yksilö pienillä teoilla mitään, kun pelastettava on suuri? Miksi kukaan ei haluaisi mitään hyvää muille? Mitä on lopulta on yhteiskunnan taustalla? Onko pyyteetöntä olemassa? Tai edes puhtaasti itsekeskeisiä ajatuksia? Onko esirippu vain kauniita kielikuvia, ruusuisia mielikuvia? Onko todellisuus rotko vai vuoristo? Miksei lievästi kalteva kukkaniitty kasva talon ympärillä, vaan taloa yritetään istuttaa kukkaniityn laitaan?

Miksi kyllästymme kysymään yksinkertaisia, mutta olennaisia kysymyksiä jo lapsena, vaikkemme saa niihin tyhjentäviä vastauksia edes aikuisena?