Joulu tulee pikkareihin

Oikeaa kuorojoulukonserttia odotellessa on hyvä antaa joulumakustelulle etusormea kuittaamalla Elämä Lapselle -konsertti käydyksi. Huonosti käyttäytyvistä aikuisista näyttää tulevan arkipäivää myös pikkujoulutapahtumien ulkopuolella. Onkin hassua, miten lökäpöksypoikia kauhistellaan, vaikka todellisuudessa luomakunnan kilteimmät yksilöt taitavat löytyä juuri noista mammojen helmoissa hyörivistä pikkuriiviöistä.

Lapsille pitäisi jakaa elämää, mutta stereotypinen keski-ikäinen pukumies ohittaa kaljajonon, koska “vanhemmalla on siihen oikeus”. Kun 24-vuotias lapsi alkaa tivaamaan tuolle törkeällä käytökselle perustelua, saa kuulla olevansa “räkänokka”, “törkimys” tai kaiken huippuna törmää legendafraasin: “hei etsä tiedä kuka mä oon?!”. Harvinaisen ruma mies, oletan.

Kirjoitusteni luonteesta saattaa toisinaan saada väärän kuvan. Tarkoitukseni ei ole syytellä ketään (tai ehkä enintään sitä keskiviikkona Bulevardilla minua huoraksi kutsunutta mustalaisnaista), vaan nostaa esille yksittäisiä kauniita ilmiöitä. Tämä mielessä onkin miellyttävä liikkua kuraisilla kaduilla, sohivien sateenvarjojen katveessa. Vielä mielyttävämpää on kuitenkin jäädä seisomaan sateeseen ja havainnoida maahan tuijottavia (ja murjottavia) suomalaisia. Miksiköhän jalkakäytäviin ei maalata enempää mainoksia? Eihän kenkien kärkiin kohdistetut katseet edes kohtaa normaalia ulkomainontaa. Ja jos vielä ankeuden ahdistukseen summaa kaiken, voisi psykiatrian klinikoilla olla maassa makoisat markkinat.

Pimeyden verhotessa jääkauden moraanimaaperän, on erittäin miellyttävää istua viltin sisään ja pyöriä tuolilla ympyrää. Pikkulasten lempipuuhalla on mainosalalla myös pikkulasten seuraukset: lahjuskakun täyttämä maha alkaa kääntyä kohti oraalipoistumistietä. On hassua, miten yhtäkkiä huomaa kasvaneensa 10 vuotta. Kurattomamalla 90-luvulla kieputtelin 30 kertaa peräkkäin Linnanmäen TopSpinissä. Samaan ei pystyisi enää.