Kuinka sekaisin päivistä voi olla, kun lauantai-iltana viikon lomailun jälkeen havahtuu tuijottamasta työpaikan sähköposteja. Mielessä ei edes ehdi käydä pitäisikö näihin vastata ennen kuin jo huomaa painaneensa reply. Pienen pohdinnan jälkeen päätin jättää kirjoittamatta. Ei mitään kiireellistä, mutta niin sormia kutkuttelevaa…

Joulusyöpöttelyn vaihtuessa Uuden Vuoden syöpöttelyyn (ja juopotteluun, toim.huom.) virkeät aivosolut kieltäytyvät havainnoimasta vuorokausien vaihtumista. Lomailu on mukavaa, vaikkei kivassa työssäkään ole pakaralihakset kauaa ehtinyt vielä puutua. Kun pienestä näpertelystä ja tekemisestä ei ole pulaa, saa ajan kulumaan rattopoikaisesti. Okulaarien kantamattoman viikon päässä häämöttää kuitenkin läiskä, jolloin kalenteri ei enää täyty arkipäivän kauneuksista. Jalkojen alla yksinkertaisesti polttaa halu päästä istumaan työpaikan miellyttävään huminaan.

Jos kuluneesta vuodesta pitäisi jotain summata, voisi laskelmasta tulla aiempia kausia monimutkaisempi derivaatta. Italialainen raksukone saattaisi senkin vielä laskea, mutta yhdisteltynä itäisen maailman erilaisimpiin hilavitkuttimiin, ei loppulauseessa voi todeta muuta, kuin: ruoka oli hyvää, viina maistui ja naiset olivat kauniita. Jatketaan samaan malliin myös ylihuomenna.

Antoisaa amulettien täyttämää Uutta Vuotta!

Miksi pienistä palloista kasvaa suurimmat varjot? Kuinka moni todellinen asia on oikeasti todellista, vaikka toisillemme niin uskottelemme? Miksi Jeesus kärsii, mutta Buddha hymyilee? Eikö iloisuudella pääse helpommalla kuin orjantappuraan heittäytymällä?

Pysähtyykö ihmisen tiedonjano kuin seinään huolten ja puuttuvien tarpeiden täyttäessä arkipäivän toimenkuvan? Miksi sitten menestyvillä ja varakkaillakaan ei ole varaa ajatella? Miksi uudet ajatukset kielletään edes ajattelematta niitä? Voiko olkapäitä kohauttamalla kohauttaa ohitseen myös miljoonien vuosien historian, verhoutuen viimeisten tuhansien vuosien suljettujen silmien uskomuksiin?

Saavuttaako yksilö pienillä teoilla mitään, kun pelastettava on suuri? Miksi kukaan ei haluaisi mitään hyvää muille? Mitä on lopulta on yhteiskunnan taustalla? Onko pyyteetöntä olemassa? Tai edes puhtaasti itsekeskeisiä ajatuksia? Onko esirippu vain kauniita kielikuvia, ruusuisia mielikuvia? Onko todellisuus rotko vai vuoristo? Miksei lievästi kalteva kukkaniitty kasva talon ympärillä, vaan taloa yritetään istuttaa kukkaniityn laitaan?

Miksi kyllästymme kysymään yksinkertaisia, mutta olennaisia kysymyksiä jo lapsena, vaikkemme saa niihin tyhjentäviä vastauksia edes aikuisena?

Siis jos ihan tarkkoja ollaan, jouluhan on vasta tänään. Lumi tosin on pelkkä kulissi.

Miksi kaikki joululaulut ovat kristillistä paapatusta? Syöpyneet aivosoluni ymmärtävät kyllä joulun historiallisen funktion ja syntyperän, mutta juuri lukaisemani tutkimuksen mukaan vain alle puolet suomalaisista uskoo enkeleihin, taivaaseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Kertokaa siis muut jouluitsijat, jos puolikkaan väestön kolmipäiväisen juhlan henkinen puoli istuu tattina mahan ja lompakon välissä, miksei markkinatalous ole rummuttanut iloisempia ja uskonnottomia joululauluja? Tai, no onhan meillä Kulkuset, mutta eikö siinäkin ajalla reellä kirkkoon?

Pari viikkoa lahjusjouluruokia maiskoteltuani voin rehellisesti sanoa, että eilinen lounas 古都:ssa* oli täydellinen. Vastapainona pulskealle ja perinteiselle joulusärpimelle kevyt japanilainen tarjosi miellyttäviä värähtelyjä sekä kaihoisia muistoja siitä vanhasta hyvästä ajasta. Suosittelen totisesti vaihtamaan kinkun katkarapuihin ja piparjuuren wasabiin.

Nyt, kun jouluun on enää tunneissa laskettava määrä aikaa ja uunissa muhivan eläimen tuoksu leijailee hiljalleen kärsään, voi vihdoin antaa itselleen luvan hyväksyä väistämätön tosiasia: joulussa ei ole mitään kivaa. Tai ehkä sittenkin lahjat, ruoka, vapaapäivät, laiskottelu ja yhdessä oleminen. Viime vuoden poikkeusjärjestelyistä huolimatta lapsuuden jouluista tuttu odotus kohdistuu kuitenkin jouluaaton sijaan Tapanin iltaan. Tiedä sitten, miten tuosta innostuu…

* Koto teille, joiden wintoosa ei näytä nipponin maan merkkejä

07:47
Katselen pikkupojan heittämän lumipallon hidasta valumista bussipysäkin lasiseinän toiselta puolen. Aivot saavat aamustartin. Riehuvat pojat häiriköivät tulevia kanssamatkustajia, mutta minua naurattaa. Rehellisyyttä peittelemättömät ipanat tuovat ainoan aitouden säälittävien työmatkasynkistelijöiden keskelle.

07:48
Hyppään linja-autoon. Sama pyntätty nainen lukee tänäkin aamuna Kauppalehteä mairean näköisenä. Hän ei taida ymmärtää riippuvan tiedonvälittäjän varhaiskannon olevan yhtä merkitsemätön egoistisessa buustauksessa kuin sylissään killuva Burberry. Antaa hänen elää pilvilinnassaan. En voi lopettaa nauramista.

* * *

Olen aiemmissa kirjoituksissa kritisoinut asuntomarkkinoita ja -maakareita niin paljon, että joulun lähestyessä lienee paikallaan sanoa pari positiivistäkin sanaa. Olette varmaan yhtä mieltä, että kiitos on merkki hyvästä palvelusta ja tyytyväisestä asiakkaasta, mutta miten pitäisi suhtautua, jos kiinteistönvälittäjä saa kutsun tupaantuliaisiin? Onneksi maailma ei ole niin synkkä kuin pirunmaalailijat antavat ymmärtää. Hyviä asiakaspalvelijoita - ja äärimmäisen tyytyväisiä asiakkaita on oikeastikin olemassa!

Näin Uuden Vuoden lähestyessä hersykkeineen, haluan kiittää kaikkia taas kertaalleen kivuttomasti onnistuneista juhlajärjestelyistä Jupe Pyhtilän runoa lainaten.
Ystävyys on kuin kusi housuissa. Kaikki näkevät sen, mutta vain sinä tunnet lämmön.

Mukavaa, rauhaisaa sekä rentouttavaa neitseenä synnyttämisen juhlaa rakkaille lukijoilleni!