Sivustakatsoja

Mikkeli. Tuo valon ja ilon, valvomisen ja humaltumisen kaupunki. Tuulilasinpyyhkijätön ranskalainen automobiili kiidätti iloisen joukon Etelä-Savon lumiseen helmeen. Vuosijuhlahumuun ei voi olla ihastumatta. Iltapuvut kahisten nuoret nauttivat maittavista antimista sekä enemmän ja toisinaan vähemmän miellyttävistä ja kauniista puheista ja esiintyjistä. Aiemmat vuodet ovat olleet erinomaisia, mutta 2006 Grand Annual Ballin järjestelyt olivat mittakaavassaan mahtavat. Urakkaansa lopetteleva hallitus on tehnyt poikkeuksellisen hienoa työtä. Yllättävää kyllä, aamun Sillistä ei edeltänyt takaraivossa jyskyttävä muistutin. Ehkä ilta oli ollut lempeä, tiedä siitä. Korjaussarjat sai jäädä tälle Silliksellä muille. Arpaonnen sijasta kun päätimme hoitaa kuljettajan ominaisuuden yhteisvastuullisesti.

Muistan erään kaverini joskus markkinoineen minulle bilemasennusta selitteeksi seuraavan illan hiljaiseen hetkeen. Kovan menon laannuttua tuntee jäävänsä tyhjiöön. Hieno teoria, mutta Mikkelissä käyminen jo sinänsä riittää nostamaan useita ajatuksia aivosolukkoon. Raikuvaa Sillistä seuratessa ei voi olla muistelematta omaa aikaansa valon ja taian kaupungissa. Yhtä niistä hienoimmista ja rikkaimmista ajoista, joita tähän asti on ehtinyt kokea.

Haikeaa oloa ei voi peitellä. Iloisuus ja ryhmähenki, joita pysähtynyt katse tuijottaa huoneen reunalla, ovat sitä, mitä jokaisessa muussakin paikassa voisi toivoa aistivansa. “We were soldiers”, nimesi Randal Wallece elokuvansa. “Once we lived in Mikkeli”, haluaisin vastata. Tunne, jota ei voi kuvailla, mutta jota kaikille voisi suositella kokeiltavaksi. Haluaisin vielä uudestaan, mutta Mikkeli on mennyt.